Forssan kaupungilla huhuttiin olevan vaikeuksia sikainfluenssarokotteiden antamisessa kun terveysalan ammattilaisista on kuulemma pulaa. En ollut uskoa korviani koska kyllähän nelivuotiaskin osaa yhden piikin antaa lihakseen. Soitin välittömästi Forssan terveydenhuollon kuntayhtymään ja kysyin mitä siitä maksetaan. Palkkio oli kuulemma mahdollista saada myös urakkahinnoiteltuna 0,90 € per pistos. Ihan naurettavan paljon niin helposta hommasta tuumasin ja ilmottauduin heti rinkiin.

Maanantaina oli sitten rokottajille joku infotilaisuus jossa olin ensimmäisenä paikalla lisäverokortti valmiina kopioituna. Mukana oli varmaan etupäässä jotain ensimmäisen vuoden sairaanhoitajaopiskelijoita kun asiat piti selittää niin helvetin perinpohjaisesti. Eihän siinä valmis ammattimies viitsinyt enää edes kuunnella. Keskityin täyttämään jotain vanhoja sudokuja pöydällä olleista sanoma- ja aikakausilehdistä.

Seuraavana päivänä oli tarkoitus rokottaa riskiryhmät. Kävin Lidlistä hakemassa pari pussia lehmäkarkkeja jotta pistetyillä olisi parempi mieli. Sain Forssan terveyskeskuksesta jopa oman pienen huoneen käyttööni ja työvälineet firman puolesta. Yritin vähän keventää tunnelmaa ja laitoin Juice leskisen kuuluisan sikabiisin soimaan nonstoppina.

Monenlaista kulkijaa lappasi ovesta sisään kaiken maailman papereita esitellen. Sanoin että kyllä ne hoitaa ne paperihommat siellä tiskillä ja keskityin räimimään niitä rokotteita ihmisiin. Melko lyhyen ajan jälkeen lapsellisilla työvälineillä ähertäminen alkoi sitten ns. vituttaa joten laitoin "tauolla"-kyltin oveen ja lähdin kotiini hakemaan kunnon välineitä.

Sikakäyttöön eurolla ostamani käytetty automaattiruisku oli ihan omiaan tähän hommaan kun latasin kerralla 50 ml koneeseen. Ainut huolenaiheeni oli että mukana tulleita 16G -sikaneuloja oli enää kuusi jäljellä joten toivoa sopii ettei kovin moni menisi poikki kun noista mummoista osa tuntui olevan melko herkkiä korvantaustoistaan eivätkä millään pysyneet paikallaan.

Jossain vaiheessa joku pensselisetä rupesi jeesustelemaan työvälineistäni ja samanlaisia urpoja tuli piikille useampikin. Päätin opettaa urpoille vähän kiitollisuutta siitä että lyhensin heidänkin pakkasessa jonottamista ainakin puolella tunnilla ja kävin siivouskomerosta hakemassa ne vanhanmalliset ruiskut rokotteen sijasta täyteen vesijohtovettä ja kaikkea muuta riittävän nestemäistä menemään keltaisesta neulasta läpi (mm. käsisaippua oli liian viskoosia). Näitä "erikoisrokotteita" siten piikittelin näihin käytösrajoittuneisiin apinoihin.

Vähitellen suosikikseni muodostui "Kodin putkimies" joka ilmeisesti kirveli jonkun verran kun aikuiset miehetkin vinkuivat kuin pistetyt siat. Naurua sai välillä pidätellä ihan vedet silmissä. Vähän kyllä hävetti kun en malttanut olla huvikseni laittamatta putkimiessatsia yhteen World of warcraft-paidassa tulleeseen ihan asiallisesti käyttäytyneeseen finninaamaiseen astmaatikkoon. Rokottaminen oli tosi kivaa, mutta valitettavasti minulle ilmoitettiin lounastauon aikana ettei tarvitse enää jatkaa iltapäivällä. Potilaat varmaan loppuivat kesken kun kunnon välineillä homma sujui paljon joutuisammin. Ajattelin soittaa huomenna heti aamusta Karkkilaan ja kysyä tarvitaanko siellä rokotusapua.

Ajattelin tännekin jotain raapustella pitkästä aikaa. Ajatus lähti HYY:n edustajistovaaleissa jossa tälläkin suivustolla esiintyneen Heather Mäkisen edustamien ryhmittymien äänisaalis oli vallan perseestä. Aivan aluksi haluankin kiittää kaikkia Maailmanpyörää äänestäneitä. Saadaan maailma yhdessä paremmaksi elää meille kaikille.

Ei ole enää mitään sanottavaa

12.2.2008 klo 14:41

Tähän blogiin ei ole tullut kahteen kuukauteen ensimmäistäkään päivitystä. Viimeiset merkinnätkin ovat olleet ainoastaan epätoivoisia yrityksiä pitää sivusto väkisin hengissä. Minulla ei ole mitään sanottavaa, joten tämän roskan kirjoittaminen saa luvan loppua tähän. Kiitos kaikille, jotka jaksoivat tätä paskaa.

Tänään ihastelin taas seutuliikennebussissa yhtä pitkäaikaista suosikkiani. Ainakin muutamassa autossa on seinään kiinnitettynä aivan loistavasti kirjoitettu teksti, joka menee suunnilleen seuraavasti: "Ethän jätä lastenvaunujasi niin että ne voivat kaatua. Voi käydä esimerkiksi niin, että henkilöauto syöksyy täysin yllättäen bussin eteen, jolloin kuljettaja joutuu jarruttamaan äkillisesti TÖRMÄYKSEN VÄLTTÄMISEKSI". Eli linja-auton äkkijarrutus edellyttää käytännössä aina jonkun tavallisen HKL:n palvelukseen kykenemättömän kuolevaisen törttöilyä henkilöautolla.

Minusta samaa linjaa pitäisi soveltaa myös kaikissa muissa linja-autoihin sijoitetuissa ohjeistuksissa. Vai miltä kuulostaisivat esim:

"Näkövammaisille- Kuljettajan toivotaan kuitenkin istuvan yhtä penkkiä edempänä"
"Älä turhaan estä kuljettajaa näkemästä oikealle. Suurin osa ei katso sinne kaistaa vaihtaessaan kuitenkaan."
"Älä puhu kuljettajalle ajon aikana. Vai pystytkö itse ohjaamaan samanaikaisesti tonnien painoista ajoneuvoa ja opiskelemaan vieraita kieliä?"
"Ethän jätä lastenvaunujasi niin että ne voivat kääntyä. Voi käydä esimerkiksi niin että kuljettaja on keskittynyt kirjoittamaan tekstiviestejä, puhaltamaan purkkapalloja, katsomaan oikealle, tai raapimaan kiveksiään jolloin hän joutuu jarruttamaan äkillisesti TÖRMÄYKSEN VÄLTTÄMISEKSI".

Ensimmäinen osa sarjassa http://blogit.helsinki.fi/virta/elamakerta1.htm . Tarina on edelleen pelkkää fiktiota´

Lapsi sai nimekseen Jore ja vietti ensimmäisen elinvuotensa Viksbergin pahamaineisessa kaupunginosassa nauttien äitinsä lähes jakamatonta rakkautta. Äiti rakasti lapsensa suklaanruskeita silmiä, jotka olivat onneksi eriväriset kuin tämän siittäneellä väkivaltaisella hyväksikäyttäjäkusipäällä, jonka koiranpennun katseeseen hän oli kerrasta toiseen langennut ja antanut pahoinpitelynsä anteeksi.

Sen sijaan äiti inhosi lapsensa imettämistä, koska kosketus rintoihin toi mieleen sen kovakouraisen paskiaisen likaiset kädet. Hänen pojastaan ei tulisi koskaan sellaista. Äitiä myös välillä vitutti kun Jore huusi niin kovaa. Välillä liikaa ryypättyään hän huusikin vauvalle aina takaisin, jolloin tämä oppi vähitellen pelkäämään omaa äitiään.

Lapsenhoito ei välttämättä ollut aina nykyaikaisten ihanteiden mukaista ja mm. rokotusohjelma ei oikein toteutunut, mutta forssalaisissa leikkipuistoissa kontatessa jäykkäkouristus onkin aika pieni riski verrattuna likaisiin injektioneuloihin. Välillä Joren ruokinnat ja vaipanvaihdot jäivät väliin vähän pidemmäksikin aikaa, välillä poika unohtui kahdesti saman viikon aikana pakkasella Tyykibaarin terassille. Välillä lapsi oli sairas, mutta oppipahan ainakin, ettei itkemällä pääse tässä elämässä eteenpäin. Forssassa nimittäin vain vahvimmat selviävät.

Kaikki esitetyt henkilöt ja tapahtumat ovat täysin kuvitteellisia. Jos käytin nimeäsi, se on todennäköisesti pelkkää sattumaa. Vaikka olisitkin Viksbergin gettojen kovamaineisin huumediileri, en välttämättä tunne sinua nimeltä. Jos linja ei miellytä, ole ystävällinen ja pistä vaikka aluksi kommenttia ja ammu minua polveen vasta kun neuvotteluratkasua ei löydy. Samoin Forssan kaupungilta toivon yhteydenottoa ennen oikeustoimia

Forssan sairaalan lääkäri Tuominen otti yhden paikallisen narkomaanin oksennuksen tahriman valkoisen takkinsa päältään ja ryysti nopeasti taukohuoneessa kahvikupistaan neljä tuntia ennen työvuoronsa loppua perjantai-iltana joulukuussa vuonna 1984. Tuominen oli katsellut seitsemän vuotta sairaalaelämää tässä lounaishämäläisessä pikkukaupungissa. Alkuperäisistä kollegoista ei ollut enää montaa jäljellä ja Tuominenkin ihmetteli miksi hän kesti tätä paskaa.

Tuominen oli forssalaista elämänmenoa aitiopaikalta seuranneena luopunut kaikista päihteistä neljä vuotta sitten, mutta tänä iltana hän aikoisi vetää kunnon naamat. Sen verran perseestä oli tämä ilta ollut. Tuominen naureskeli usein opiskeluaikojensa halua auttaa ihmisiä, eikä kokenut enää työllänsä olevan mitään merkitystä. Oikeasti apua tarvitsevat jäivät sairaslomaa hakevien varjoon päivisin ja illalla paikattiin sitten samoja juoppoja ja nistejä viikosta toiseen.

Viimeinen niitti tänään oli ollut kovassa humalassa sairaalaan tuodulle 24-vuotiaalle naiselle tehty hätäsektio. Poikalapsi oli ulkoisesti melkein terve, vaikka äiti ei ollut varmasti montaa selvää päivää nähnyt raskautensa aikana. Lapsen isästä ei ollut kuulunut mitään, mikä ei sinänsä ollut välttämättä ollenkaan kielteinen asia. Sen verran rajuja ruhjeita Tuominen muisti paikanneensa tuoreen äidin kasvoista 7-8 kuukautta sitten. Surullisinta tässä oli, että lapsi oli resurssipulan vuoksi uskottava äitinsä hoitoon.

Edit