Hintia

Matkapostuumit kirjoittelut jatkuvat, vuorossa reportaasi Agrasta.

Pääsimme onnellisehkosti junasta ulos Agrassa ja totesimme, että juna oli myöhässä noin puoli tuntia. Meille jäi melko tarkalleen viisi tuntia kiertää Agraa. Suunnittelimme ottavamme prepaid-riksan juna-asemalta Taj Mahalille ja katsoa siellä, mitä muuta ehdimme vielä nähdä.

Heti, kun pääsimme junasta ulos, kimppuun hyökkäsi kolme riksa/taksikuskia. Vanhin näistä hätisti mielettömällä huutamisella kaksi muuta pois, ja alkoi kauppaamaan meille ties millaisia riksasettejä päiväksi. Mies ainakin puhui suut ja silmät täyteen, jollei muuta.. Miehen saattelemana kävelimme pre-paid riksoja myyvälle kopille tutkailemaan tilannetta. Kopin työntekijöiden ja kuskin ehdotuksesta ja itsekin miettien päädyimme ottamaan riksan viideksi tunniksi hintaan 200 rupiaa. Pelkkä kyyti Taj Mahalille olisi maksanut 56 rupiaa, ja muut kyydit olisi sitten neuvoteltava erikseen kuskien kanssa - kokemuksemme mukaan pre-paidina saa paremmat hinnat kuin neuvottelemalla, ja arvelimme että tilanne olisi tämä erityisesti Agrassa, joka on jo jossain määrin kuuluisa erittäin ärhäköistä ja vittumaisista riksakuskeista. Diili oli sellainen, että ajelemme viiden tunnin ajan riksalla siten kuin meitä huvittaa, ja kuski odottaa meitä siellä missä haluamme. Tai siis ainakin periaatteessa näin. Kuskeilla vain on paha tapa huijata turistit tekemään sitä, mitä kuski haluaa..

Hurautimme ensin Taj Mahalille. Riksakuskin liikennekäyttäytyminen paljastui suunnilleen samanlaiseksi kuin ensivaikutelma muiden kuskien häätämisen takia oli: äijä sikaili minkä ehti ja tuijotti muita kuljettajia niin pahasti, että kaikki antoivat tietä. Olimme siis päässeet Agran omistajan kyytiin.

Pääsy sisään rakkauden hulluuden pyhättöä katsomaan maksoi 750 rupiaa, mutta tiketti antoi ymmärtää, että samalla rahalla pääsee Agra Fortiin, joka on kuulemma "paras linnoitus Intiassa". Kuski kertoi, että Tajia katsomassa käy päivittäin 15000 turistia. Tähän nähden jonotus toimi intialaisen järjettömästi, sillä puhelimia ei saanut viedä sisälle (mistä lie syystä), mutta puhelimien säilytyspaikka oli ulkopuolella, jonne siis piti palata siinä vaiheessa kun turvamies oli löytänyt repusta puhelimen. Sitten vain jonon päähän totemaan, että pääsylippu oli jo otettu edellisellä kerralla, ja selittelemään turvamiehelle että eikun maksoin jo mutta mimimimi. No, jotenkin siitä kuitenkin päästiin läpi.

Taj oli täynnä turisteja, joista yllättävän suuri osa oli intialaisia. Heille sisäänpääsy tosin oli 20 rupiaa. Otimme pakolliset halailukuvat siinä samassa paikassa missä kaikki muutkin, tosin sille tuolille, jolla Matti Vanhanen hymyilee lehdessä nähdyssä kuvassa, oli liian pitkä jono. Emme myöskään lähteneen ottamaan kuvaa, jossa puistonpenkillä seisten asetetaan käsi siten, että kuvassa oleva näyttää riiputtavan Tajia kupolissa olevasta nupista.

Fiilikset Taj Mahalista olivat vähän ristiriitaiset. Olihan se hieno, mutta toisaalta ihan älytön. Paikan historia on lyhyesti suunnilleen tällainen: Mughal-keisari Shah Jahanin toinen vaimo (lempivaimo, kerrotaan) kuoli synnyttäessään neljättätoista (!) lasta keisarille 1600-luvun puolivälissä. Shah suri vaimoa kovasti ja päätti rakennuttaa tälle mausoleumin. Mausoleumista tuli Taj Mahal, ja sen rakentaminen maksoi nykyrahassa noin 300 miljoonaa dollaria. Konversio nykyrahaksi on varmaan jossain määrin merkityksetön ja mielivaltainen, mutta antaa jonkin käsityksen rakentamisen kustannuksista. Lopputulos: sangen näkemisen arvoinen monumentti, mutta ehkä kuitenkin olisi voinut olla jotain muitakin tapoja muistaa edesmennyttä vaimoa. Taisi olla aika turhamainen täti, jos tuollaista halusi.

Taj Mahalin jälkeen menimme katsomaan sitä Agran linnoitusta. Lipulla pääsi sisään, mutta piti silti maksaa vielä 250 rahaa lisää. Päätimme maksaa kun siellä kerran olimme, mutta vähän harmittava kakanmaku jäi moisesta turistin nylkemisestä suuhun. Agran linnoitus oli kyllä ihan hieno, vaikka siitä olikin osa kiinni. Paljon näyttävämpi kuin Delhin Red Fort, joka oli lähinnä tyhjäksi ryöstetyn oloinen. Näkymät Taj Mahalin suuntaan olivat muikeat. Näimme myös ensimmäiset livepapukaijat.

Linnoituksessa tuli vastaan myös muslimijehu, joka kehui hienoa partaani ja kertoi, että kyseisenlaisille naamakarvoille on olemassa myös nimi. En muista enää mikä se nimi oli. Osa kehuista saattaa johtua siitä, että kaverilla oli melko samanlainen parta itsellään. Kaveri kertoi olevansa opettaja jossakin islamilaisessa yliopistossa, ja toivotti lopuksi vielä salaam aleikumit ja hyvät jatkot. Hassu homma.

Seuraavaksi kuski vei meidän syömään. Kuskin ehdotuksesta menimme ostamaan katukojuista samosoja (yksikkö samosa), eli jonkinlaisia paistettuja kasvistäytteisiä nyyttejä. Myöhemmin paljastui, että kuskilla oli oma lehma ojassa hänen ehdottaessaan pikaruokaa. Ensimmäisellä kojulla kuski sanoi kesken ostosten, että tässä on kallista, mennään pois. Veloittivat kuulemma turisteilta tuplahinnan, ja kuski ei puheidensa mukaan siitä tykännyt. Lopputuloksena oli hirveä tappelu, kun samosamyyjä juoksi riksan kiinni ja kävi kuskin kimppuun. Joka puolelta virtasi ympärille paikallisia katsomaan, mistä huutamisessa ja repimisessä on kysymys. Pääsimme ehjin nahoin toiselle kojulle, ja saimme eteemme samosoja ja jonkinlaista makeaa, punaruskeaa vatsatautipuuroa.

Tappelun oikea motiivi jäi hieman epäselväksi. Itse arvelisin, että kuski yritti kysyä jonkinlaista palkkiota siitä, että toi turistit juuri tuolle kojulle syömään. Kun palkkiota ei kuulunut, äijä otti nokkiinsa ja ehdotti, että vaihdamme kojua. Vaikea oikeasti tietää, mistä oli kysymys.

Ruokailun ohessa kuski kertoili juttuja intialaisesta lukujärjestelmästä. Lakh on 100000 ja crore 100 lakhia, tämän tiesimme jo pankkiiri-Partan kanssa käydyistä keskusteluista. Partan mukaan siihen loppuvat intialaisten erikoiset moninkerrat. Riksakuski kuitenkin kertoi, että hänen nuoruutensa aikoina opetettiin paljon lisää moninkertoja, joita nykynuoret eivät tiedä. Jokin oli 100 crorea, jokin muu taas satakertainen määrä jne. Jossain vaiheessa luvut alkoivat tulla nimipareissa: ensin on piip, se satakertaisesti on mahapiip. Seuraava satakerta on piip2, seuraava on mahapiip2 jne jne. Satakertoja oli niin paljon, etten voi ymmärtää, mihin moisia lukuja on koskaan tarvittu.

Lopulta meillä oli noin tunti aikaa, ja kuski ehdotti, että kiertelisimme muutamat matkamuistomyymälät, koska hän saa rahaa ja lahjoja viedessään turisteja ostoksille. Eipä meillä ollut muutakaan mielessä ja suostuimme, varsinkin, kun alkoi tulla pimeä eikä kaupungilla oikein nähnyt enää mitään. Muutenkin Agra vaikutti ylihintaiselta ja tylyltä. Pari ekaa kauppaa nähtyämme halusimme päästä hyvissä ajoin junalle. Kuski tuli ahneeksi ja ehdotti, että käymme vielä yhdessä paikassa, ja että ehdimme varmasti junalle, sinne on vain viiden minuutin matka. Olisi tietysti pitänyt muistaa, että intialaiselle sekunti on kohta, minuutti on suhteellisen pian, viisi minuuttia on jokin kohtuullisen lyhyt aika, esim. 20 minuuttia, ja 10 minuuttia voi tarkoittaa mitä tahansa viidestä minuutista kolmeen tuntiin.

Eli kruisailimme siis viimeisen kaupan jälkeen sydän kurkussa juna-asemalle jostain Agran laitamilta. Tajusimme jossain vaiheessa, että matka kestää paljon kauemmin kuin viisi minuuttia. Välillä riksasta loppui bensa, ja kuski lorautti tankkiin lisää ainetta povitaskussaan pitämästään pullosta. Kuskiakin alkoi jännitttää siinä vaiheessa, kun hän tajusi, ettei saa meiltä kuittia matkasta, ellemme ehdi junaan. Ilman kuittia kuski ei saisi palkkaa päivästä, tai näin meille ainakin kerrottiin.

Olimme asemalle pari minuuttia junan ilmoitetun lähtöajan jälkeen, mutta onneksi juna oli intialaistyyliin myöhässä, eli ehdimme kuskin kikkailusta huolimatta paluukyytiin.

Agrasta jäi kaikkiaan vähän v-mäinen lypsämisfiilis. Pelkät sisäänpääsyt Taj Mahaliin ja Agra Fortiin maksoivat yhteensä noin neljän alkureissun päiväbudjetin verran. Toki osa lopun säädöstä ja kiireestä oli omaa syytä, eihän kuskin ahneuteen olisi ollut pakko sopeutua. Toisaalta mies oli mukava, kertoi hauskoja juttuja ja järjesti sen mainitun tappelun samosakioskilla.

Ollaan itse asiassa palattu jo Suomeen, mutta kirjoittelen tässä parin viimeisen reissupäivän tapahtumista vielä. Reissunjälkeisiä tunnelmia sitten myöhemmin lisää. Itse asiassa mielessä on aika montakin asiaa, joista tänne voisi kirjoittaa, joten ei blogin päivitys varman ihan heti ole loppumassa.

Oltiin varattu tokavikalle reissupävälle eli sunnuntaille 14.1. liput Punjab Mail -merkkiseen aamujunaan Agraan ja sitten liput iltajunaan takaisin Delhiin. Vähän mietiskelimme sitä, pitäisikö Agrassa olla kauemmankin, mutta aika monelta suunnalta tuli sellaista tietoa, että paikka on varsin rasittava Taj Mahalin ja toissijaisesti joidenkin muiden kohteiden ympärillä pyörivä turistikeitos. Toisaalta myöskään aikaa ei ollut enempää, joten valinta oli melko helppo.

Lippujen varaaminen sujui ihan näppärästi New Delhin juna-asemalla olevassa ulkomaalaisia palvelevassa turistibyroossa. Satuimme sinne aikaan, jolloin paikalla ei ollut juuri ketään muuta. Lippujen varaaminen hoidetaan Intiassa lomakkeita ja kaavakkeita täyttelemällä. Aikataulut olivat huonosti esillä, kuten kaikki informaatio koko maassa, mutta kysyvälle kerrotaan, kuten kaikkialla koko maassa. Paikallisten käyttämä varaustiski näytti melkoiselta kaaokselta.

Heräsimme tolkuttoman aikaisin, vähän yli neljältä aamulla, ja kävelimme kylmän ja väsymyksen aikaansaamassa horkassa asemalle todetaksemme, että juna lähtee puolisen tuntia myöhässä laiturilta viisi. Puolen tunnin myöhästyminen tuntui olevan ihan peruskamaa, ainakin päätellen siitä, mitä aseman kuulutuksista pystyi dekoodaamaan.

Junan lähestyessä laituria kävin vielä katsomassa taulua (joka ei ollut laiturilla) ja kyllä, olimme oikeassa paikassa. Vaunussa ei lukenut numeron lisäksi minkäänlaisia tunnistetietoja, koska oven karmiin liimatut laput olivat revenneet vauhdissa irti. Jossain vaiheessa meidän paikoille yritti ängetä intialaisperhe ja siinä sitten selviteltiin asiaa, kunnes tajusimme että meillä oli varaukset eri juniin mutta samoille paikoille. Intialaisen miehen suunnaton vahingonilo oli silminnähtävä, kun hän osoitti viereiseltä laiturilta juuri lähtenyttä junaa, sanoi "Punjab Mail" ja totesi vielä perään "Sir, you can go". Joo, haista sinäkin vittu.

Juoksimme katsomaan ilmoitustaulua ja nyt lähtölaituriksi ilmoitettiin numero 4. Eli olivat sitten junan laiturilletulon jälkeen vasta huomanneet, että nyt meni jotain väärin ja vaihtaneet laiturin numeron sitten jälkikäteen. Mistäpä tuon olisi arvannut? Hitusen alkoi harmittaa siinä vaiheessa.

Menimme suunnattoman vitutuksen kourissa selvittelemään seuraavia junia, ja yhtäkkiä joka paikka oli täynnä todella avuliaita intialaisia miehiä. Turistibyroo oli tietysti kiinni niin aikaisin, mutta ystävälliset herrat opastivat meitä käymään kadun toisella puolella olevassa "valtion turistivaraustoimistossa", joka kuulemma myy lippuja kellon ympäri. Ystävällisyys oli sitä luokkaa, että mitään ei saanut tehdä rauhassa. Tien "Enquiry"-nimiselle luukulle blokkasi muutama ukko, jotka kaikki olivat sitä mieltä, että tästä eivät ulkomaalaiset saa palvelua, vaan pitää mennä sinne kadun toiselle puolelle. Lipunmyyntitiskille ei päässyt rauhassa, koska "tästä ei saa lippuja" tai "vain intialaiset saavat tästä lippuja" tai jotain vastaavaa.

Lopulta yksi jolli lähti jopa opastamaan meitä oikeaan toimistoon. Tietysti hiukan epäilyttävää, mutta menimme kuitenkin katsomaan paikan. Toimiston seinällä luki metalliin kaiverretyssa kyltissä "Govermnent tourist office" tai jotain vastaavaa, siis kirjoitusvirheellä. Junalippujen hinnat olivat noin nelin-kuusinkertaiset oikeisiin hintohin verrattuna. Bussikin löytyi, ja senkin hinta oli aivan poskettoman korkea. Asemalla sattumalta hengailevat avuliaat tyypit olivat siis ohjaamassa ihmisiä aseman lähelle perustettuun virallisen näköiseen yksityiseen varaustoimistoon, joka laskuttaa turisteilta mielettömiä välityspalkkioita junalipuista, joita voi ostaa myös kadun toiselta puolelta, mikäli onnistuu jotenkin luovimaan aseman sekavuuden läpi. Toivotimme lipevälle viiksikaverille hyvät päivänjatkot ja menimme takaisin asemalle. Sama meno jatkui siellä: avuliaita aatuja oli joka paikassa. Yksi mies oli jopa niin avulias, että suuttui kun en halunnut apua ja lähti huutaen kulkemaan perässä.

Pääsimme lipunmyyntitiskille, jossa mies oli sitä mieltä, että junia Agraan ei mene enää. Tämä oli tietysti valhe. Ostimme toiselta tiskiltä liput paikallisjunaan, jota ei tullut ollenkaan. Ehkä niitä junia ei sittenkään mene. Lopulta turistibyroo aukesi kahdeksalta. Tähän mennessä olimme säätäneet ja värjötelleet asemalla lähes kolme tuntia, missanneet kaksi junaa (joista oikeastaan molemmat missasivat meidät) ja vihasimme intialaisten pyyteetöntä avuliaisuutta, koko Intiaa, tuijottavia ihmisiä, aseman epälogiikkaa ja näennäisen hyvää mutta käytännössä huonoa tiedotusta sekä raideliikennettä ylipäänsä yli kaiken.

No, turistibyroon ystävällinen setä antoi osan käyttämättä jääneisiin lippuihin käytetystä rahasta takaisin ja neuvoi meitä ostamaan kakkosluokan paikattomat liput kymmeneltä lähtevään junaan. Se olisi perillä noin kahdelta, ja takaisinpäin tuleva juna lähtee seitsemältä, joten meille jäisi vain viisi tuntia Agran katsomiseen. Päätimme lähteä kuitenkin, sillä kyllä Taj Mahal eli järjetön ikuisen rakkauden symboli on omin silmin nähtävä. Vähän oli kuitenkin alamaiset tunnelmat kaiken säädön, myöhästymisten ja kusetusyritysten jälkeen.

Kakkosluokan paikattomat vaunut olivat tietysti aivan täyteen ammuttuja. Vaunussa oli istumapaikkoja sekä niiden yläpuolella sängyntapaisia, jotka olivat lähinnä täynnä matkavaroita. Hattuhyllyilläkin istui ihmisiä. Vuohia emme sentään nähneet. Olimme tietysti koko vaunun ainoat länsimaiset ihmiset, ja tuijouts oli sen mukaista.. Itse asiassa jo laiturilla parikin tyyppiä ihmetteli sitä, että turisti matkustaa ilman paikkalippua sikaosastolla. Seisoimme aikamme tungoksessa käytävällä, ja Agraan meneminen alkoi tuntua entistä huonommalta ajatukselta.

Äkkiä paikallinen noin nelikymppinen (no, intialaisten ikää on vaikea arvioida, tuntuu että kymmenvuotiaille alkaa kasvaa parta) mies kutsui minut istumaan kanssaan pääni yläpuolella olevalle laverille perustamalleen sängylle. Menin ylös ja kiskoin sen kummempia lupia kyselemättä Sallan perässä, koska mies ei kerran ollut kieltänyt sitä. Intiassa tietynlainen röyhkeys on valttia. Ties vaikka olisi saanut naisista ihottumaa tai jotain. Siellä sitten istuttiin kolmisen tuntia, juteltiin ja haisteltiin vieressä nukkuvan poliisin kammottavanhajuisia villasukkia.

Minut istumaan kutsunut mies osoittautui todella mukavaksi Ahmed-nimiseksi entiseksi sotilaaksi, joka oli matkalla Kashmirista Keralaan. Kaveri puhui melko vähän englantia, mutta kertoi kuitenkin kaikenlaisia juttuja erilaisista paikoista intiassa, tavoista ja vaikka mistä. Kuulin mm. paikasta, jossa toivomukset toteutuvat: kaveri oli yrittänyt lasta vaimonsa kanssa 6 vuotta, kunnes menivät kyseiseen paikkaan toivomaan lapsen tuloa, ja kahden vuoden kuluttua heillä olikin kaksi tyttöä. Hauskaa! Ahmed kertoi myös, että hänen isänsä oli opettanut, että pitää olla myötätuntoinen ja kohtelias ihmisiä kohtaan. Siinä sitten meidän seisoskelua katsoessaan hän oli ajatellut, että nuo tuolla olevat ihmiset ovat täällä intialaisten vieraina ja että miksipä hän ei voisi pyytää heitä tänne istumaan. Erittäin sympaattinen tapaus.

Junamatka kansan seassa osoittautui muutenkin hauskaksi. Jossain vaiheessa junaan tuli pari naista, jotka soittivat rumpuja ja lauloivat samalla, ja pyysivät sitten rahaa esityksestään. Nainen pysähtyi meidän alapuolelle ja lauloi jotain katsellen Sallaa. Yhtäkkiä koko vaunulla oli hauskaa ja meitä katsottiin naureskellen. Ahmed ei oikein osannut selittää, mistä nainen lauloi, mutta hauskaa tuntui hänelläkin olevan. No, niin oli siinä vaiheessa jo meilläkin.

Otimme lopuksi minusta ja Ahmedista pari valokuvaa ja lupasimme lähettää ne Ahmedin äidille Karnatakaan. Täytyy kiittää miestä siitä, että onnistui parantamaan meidän kurjasti alkaneen päivämme ja palauttamaan mieliin kauniita ajatuksia intialaisista ihmisistä. Outoa, miten ajatukset voivat heittelehtiä niin vahvasti puolelta toiselle.

Agrasta itsestään lisää seuraavaksi.

Nyt on pari paivaa Delhia takana. Kapunki on tietysti huikean kokoinen, mutta jotain tasta ehka pystyy sanomaan.

Delhin "keskusta", tai se alue milla turisti nyt pyorii, nayttaisi jakautuvan kahteen hyvin erilaiseen osaan. Old Delhi, ja sen lahella oleva Paharganj, ovat melko sotkuisia, huonokuntoisia, taynna basaareita ja lehmia, ja aivan jarjettoman taynna ihmisia. Loppuosa keskustaa on sitten aika tavalla minka tahansa suuren kaupungin nakoista seutua. Eli on Intiaa ja sitten on vahemman Intiaa.

Oikeastaan ainakin se osa modernimpaa Delhia, jonka olemme nahneet, on enemman lansimaisen kaupungin nakoista kuin Bangalore. Jotenkin tuntui etta Bangaloren myonnytys elintasolle on se, etta katukauppiaat myyvat kirjoja, kravatteja ja valkoisia kauluspaitoja huivien, banaanien ja muovikraasan sijaan. Delhissa nakyy ehka selvemmin iso raha. Toki molemmissa kaikki siistimmat alueet ovat todella epaintialaisen siisteja.

Meidan halpa hotellimme sijaitsee Paharganjissa. Paharganj on.. No, tata seutua on aivan mahdoton kuvailla niin, etta todellisuus tulisi lapi. Sanotaan vaikka nain, etta jos on aikaisemmin kaynyt lahinna ruotsinlaivassa, saapuu Intiaan ensimmaista kertaa ja hurauttaa suoraan lentokentalta taksilla Paharganjiin etsimaan yosijaa, saattaa paasta itku tai hatakakka. Tallaista kaaosta en ole nahnyt missaan tata ennen. Kuukauden kiertely Intiassa on jollain lailla valmistanut tallaiseen, ja nyt Paharganjissa on tavallaan ihan hauskaa. Valilla. Valilla taas jatkuva ruuhka, toottailevat autot, mopot ja riksat, kantapaille ajavat polkupyorariksat, tungettelevat myyntimiehet, hihoista nykivat kerjalaiset ja ylipaataan kaikkien aistien jatkuva tayskuormitus arsyttavat ihan mielettomasti.

Old Delhin basaari oli suunnilleen samanlainen, mutta jonkin verran vahemman klaustrofobinen leveampien katujen takia. Toisaalta leveammalle kadulle mahtuu enemman ihmisia ja kaikkea muuta vierekkain.

Kavimme eilen pyorariksalla etelampana hieman modernimmassa osassa keskustaa, ja tanaan siella jo mainitussa Old Delhissa. Old Delhissa on Red Fort eli jonkin muinaisen sulttaanin rakentama linnoitus, joka on sittemmin ryovatty ja otettu ensin brittiarmeijan, vuoden 1947 itsenaistymisen jalkeen Intian armeijan kayttoon. Hienoista rakennuksista oli selvasti revitty kaikki kiiltava irti, ja jaljella olivat lahinna luurangot. Sisaan mennessa tuli holmo olo, kun ensin joutuu kavella metallinpaljastinten lapi muutaman hiekkasakkien taakse linnoittautuneen konekivaarimiehen ohi, ja seuraavaksi tulee vastaan poliisin pomminpurkuryhma. Taalla otetaan kai turvallisuusasiat vakavasti..

Kavimme myos moskeijassa ja sen minareetissa. Moskeija oli massiivinen mutta sisalta vain pelkistetty halli, mika oli ainakin minulle yllatys. Ei siis mitaan alttareita, patsaita tai muuta. Ehka tamakin on ala-asteen uskonnotunnilla opetettu. Minareetista nakyisi periaatteessa kauaksi, mutta savusumun takia nakyvyys oli yllattavan huono.

Sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta muuten, etta minua on toistuvasti luultu muslimiksi parran takia. Hindut eivat ilmeisesti pida partaa, ainoastaan viiksia, ja toisaalta muslimijehuilla on parta mutta ei viiksia. Ihmettelyja naamakarvoista on nimenomaan Delhissa saanut kuulla ja nahda monta kertaa, yksi nuori kiihkomielisen nakoinen muslimimies jopa meni niin pitkalle, etta tuli sanomaan "Salaam aleikum" :)

Gandhin muistomerkin lahella bongasimme norsun, ja menimme katsomaan sita lahempaa. Yhtakkia jostakin hyokkasi mies ison kameran kanssa, ja esittaytyi Times of Indian kuvaajaksi. Paasimme sitten syottamaan norsulle sokeriruokoja ja hypistelemaan sen nahkaa ja vaikka mita, ja kuvaaja rapsi kuvia konekivaarivauhtia. Mies halusi ottaa myos muita rapsyja meista, ja lupasi lahettaa niita sahkopostilla perassa, ainakin niita jotka eivat paady lehteen saakka. Saatamme siis esittaa (ja olla) tyhmia turisteja intialaisessa sanomalehdessa, mikali hyvin kay..

Poispain tullessa otimme taas polkypyorariksan, ja talla kertaa ajajaksi sattui huonokuntoinen pappa. Etenimme valehtelematta kavelyvauhtia, ja pihisevaa miesta kavi jo saaliksi.. Paitsi lopuksi, kun pappa ei suostunut viemaan meita sinne minne tilasimme, vaan alkoi vaittaa etta olimme sopineet muuta kuin olimme. Aamulla kavi riksan kanssa itse asiassa vahan samanlainen tapaus. Nayttaa, etta polkupyorariksojen kanssa kannattaa olla todella tarkkana siita, mita sopii, etenkin kun kuskit eivat oikein puhu englantia. Onko sovittu hinta molemmilta, paikan nimi taytyy tavata sataan kertaan ja mieluiten eri tavoilla jne jne. Aikaisemmin riksojen kanssa ei ole ollut minkaanlaisia ongelmia, kun vain on kyytiin asti paassyt, tyrkyllahan niita on joka puolella arsytykseen saakka.

Lahdemme huomenna aamujunalla ennen kuutta Agraan katsomaan Taj Mahalia ja Agra Fortia. Maanantaina kiertelemme viela tuota uudempaa Delhia, ja yritamme pakata kaikki ostokset jonkilaiseen Finnairin hyvaksymaan pakettiin. Olen ostanut mm. neljat kengat, ja ne eivat ole edes hankalimmin pakattavasta paasta olevia ostoksia.. Eli ongelmia on tiedossa.

Nyt on ehka vahan sellainen olo, etta vaenpaljoudet saavat kohta riittaa. Siina mielessa reissu on hyva paattaa tanne Delhiin.

Reissun aikana ei ole tullut vastaan viela yhtakaan hyvin kasvatettua intialaista lasta. Hyvin-maaritelma tietysti suomalaisesta nakovinkkelista. Paikalliset muksut saavat kuitenkin mesota ympariinsa aika rajoituksetta, mm. juosta kukkapenkkien yli ja Gandhin muistomerkin nurmikolla ja esimerkiksi seista ravintolassa poydalla ja hairita tarjoilijaa. Kaikista niista nayttaisi toki kasvavan aikuisia...

Lapsille ei myoskaan ilmeisesti opeteta mitaan sellaista perisuomalaista kuten etta "ei saa tuijottaa ihmisia". Varsin vaaleahiuksisena taalla tuntuu valilla silta, etta on kaupungin suurin turistinahtavyys ja monella (nuorella miehella) on sanottava ainakin hellot jos ei muuta. Mystisinta on ehka se, mita kasvatuksessa tai jossakin muussa valissa tapahtuu eri sukupuolille; miespuoliset iasta huolimatta tuijottavat antaumuksetta vauvasta vaariin, mutta aikuisikaan ehtineet naiset eivat enaa - ainakaan avoimesti, ehka sitten suomalaisittain salaillen.

Lapsien mielenkiinto on tavallaan ihan suloista ja ymmarrettavaa elamankokemuksen puutteen vuoksi, mutta varsinkin aiemminkin mainittujen nuorten jollien kayttaytyminen on valilla tosi ikavaa. Tuntuisi helpommalta pistaa pussi l. huivi paahan, mutta se tuntuisi jonkinlaiselta alistumiselta. Omalla tavallaan on myos ihan huvittavaa olla nahtavyys - ja kukaan ei tosiaan ainakaan viela ole tullut kopeloimaan meikalaisen takamusta. Nain kauempaa ainakin huomaa suomalaisten tosiaan hyvin omaksuneen "neekereita ei saa tuijottaa!" -ohjeet...

Muita reissun kummallisuuksia on muun muassa ensimmainen nakemani naisten pisoaari. Sinne vaan riviin kyykkyyn kourun laidalle ja menoksi. Vessakulttuuri noin ylipaansa on taalla aika avointa. Intialainen versio vessasta on siis lattiassa oleva kouru, jonka molemmin puolin on astinsijat jaloille. Siihen sitten kyykkyyn ja hommat hoidetuksi, jonka jalkeen puhdistautumisoperaatio hoidetaan vedella loiskimalla. Vessapaperi on taalla lahinna turistihuuhaata. Miehet tosin hoitavat asiointinsa usein sen kummemmin kursailmatta kadunvierustoilla seisten tai kyykyssa - keskella vilkasta paivaa ja katua.

Tosin enimmakseen yosijoissamme on kylla ollut lansimaiset vessat, samoin lahes kaikissa ravintoloissa. Lienee yleistymassa tuo istumavessa taallakin, muutenkin kuin turistikohteissa.

Lopuksi viela muutama kommentti Delhista ja sen riksakuskeista. Delhi on liian iso ja liian saasteinen, mutta kuitenkin melkoisen intialainen kaupunki. Vaikuttaa Mexico Citya pienemmalta, ja onkin tietysti - miten naita nyt sitten laskeekin. Valtava maara vakea taalla kuitenkin nayttaisi olevan luultavasti pienempaan tilaan tungettuna, silla vilina kadulla on melkoinen.

Delhin riksakuskeissa raivostuttaa se, ettei yksikaan ole viela suostunut kayttamaan mittaria, vaikka lain mukaan niiden pitaisi. Siksi ollaankin tingitty hintoja ennemmin pyorariksoilta. Matkanteko on kummallista ja hidasta, mutta samalla nakee vahan maisemia (ja on niiden jollien katseltavana, tietysti...). Tosin yksi riksakuski vei meidat ensin Lahori Gatelle Lahore Gaten sijasta - kommunikaatio-ongelmia - ja sitten tietysti yritti tuplata hinnan ties milla verukkeilla, vaikka matka ei ollut kaksinkertainen laisinkaan. Seuraava tulkitsi Paharganjin vahan eri nurkalle kuin me, eika ilmeisesti jaksanut polkea enaa ylamakea, joten saatiin kavella ylimaaraista. Ehka vastaisuudessa osaa itsekin katsoa paikat kartan kanssa selvaksi ennen reissun sopimista... Tinkiminen on valilla hauskaa, mutta tassa vaiheessa alkaa olla jo ikava fixed price -maailmaa.

Olen ostanut ihan liian paljon kenkia, jotka maksaa taalla noin 2-4 euroa parilta. Ei muuta. Kohta nahdaan.

Niin no joo. Eras Intiassa vieraillut ystava taisi muistaakseni osuvasti todeta: Ihan kiva maa, mutta taynna niita intialaisia. Ymmarran, niin ymmarran, vaikka lausahdus ei tosiaankaan ole yksiselitteinen. Osa intialaisista on aivan valtavan mukavia ja avuliaita ja kohteliaita. Toiset sitten yrittavat huijata minka ehtivat, tunkevat jonossa ulkomaalaisten ohitse, tonivat mennessaan ja liiskaavat bussin ovella. Ja yrittavat tietysti myyda kaikkea mahdollista. Turistina nakee niin kovin helposti vain taman puolen. Mutta Intia. Sita vuorotellen vihaa ja rakastaa.

Aamulehden Valo-liitteen blogaaja kirjoitti Bangaloreen liittyvassa postauksessa lahteneensa Intiasta ja saapuneensa Bangaloreen. Ihan samanlaisissa fiiliksissa taalla ei olla, mutta on tama silti erilainen paikka kuin mikaan, missa olemme aikaisemmin Intiassa kayneet. Johtunee osittain siita, etta tama on suurin kaupunki jossa olemme varsinaisesti kulkeneet ympariinsa, Delhin kiertaminen on sitten tulossa seuraavaksi. Luulimme kuitenkin, etta taalla olisi enemman lasiseinaisia toimistotaloja, ja etta kaikki olisi paljon uudenmman nakoista. Ehka sita konttoriseutua nakyy sitten matkalla lentokentalle.

Kavimme eilen Mysoressa viela jonkinlaisella pyhiinvaelluskukkulalla, jossa oli erikoinen maailmanlopun tai hyvan elaman museo. Siella selvisi mm. etta olimme kayneet museossa aikaisemminkin, nimittain kaikki tapahtumat tiettavasti toistavat itseaan 5000 vuoden sykleissa. Naimme myos vahan helvettia ja taivasta. Oma helvettinsa olivat kukkulalla sijaitsevan temppelin ymparistoon liimautuneet kaupustelijat, jotenkin tuntuu, etta Mysoressa kauppamiesten itsepintaisuus ja hyokkaavyys olivat pahempia kuin muualla. Pyhiinvaelluskukkulalle (Chamundi nimeltaan) pitaisi kai oikeaoppisesti kavella 1000 porrasta ylamakeen. Huristelimme matkaoppaan vinkin mukaisesti paikan paalle bussilla ja kuljimme portaat sitten helpompaan suuntaan. Kaiken kaikkiaan kukkula oli pieni pettymys, kuten ehka koko Mysore. Ehka kyse oli siita, etta lounarin mainostamaa Mysoren charmia ei oikein loytynyt. No, tori oli kylla hieno, sita ei kay kiistaminen. Valtavat maarat kukkia, vareja ja hedelmia.

Otimme sitten iltapaivabussin Bangaloreen, josta tassa postauksessa piti oikeastaan olla kysymys. Bussi ajoi peltikolarin matkalla ja jatkoimme pienemmalla bussilla joltakin laitakaupungin bussiasemalta eteenpain. Tasta insidentista oli meille se "hyoty", etta naimme vilahduksen intialaista slummia bussiaseman nurkalla.

Olimme yrittaneet varata Bangaloresta yosijan etukateen, koska meilla oli sellainen aavistus, etta sen loytaminen voisi olla hiukan vaikeaa. Varaaminenkin osoittautui hankalaksi ja huoneista pyydetiin huikeita hintoja - kolminkertaisia matkaoppaan ilmoittamiin verrattuna. Taitavat hinnat nousta tassa IT-heebojen luvatussa kaupungissa aika hullua vauhtia. Paadyimme sitten sellaiseen hiukan nuhjuiseen mutta mukavan hiljaisessa paikassa sijaitsevaan "lodgeen", jossa maksamme yosta tahan astisiin paikkoihin verrattuna tahtitieteellisen paljon, mutta toisaalta sanky on levea ja huoneessa on ilmastointi ja oma sohva. Ihan huipputason hotelli se ei ole, silla pyyhkee ovat vanhuuttaan likaiset, vessa on vahan kapinen ja ikkunat jouduimme tilkitsemaan itse lukkoon.

Bangalore on muutenkin kallis, paljon kalliimpi kuin mikaan muu paikka tahan mennessa. Nimenomaan ruoka ja asuminen ovat hinnoissaan. Mitas muuta tasta voisi sanoa.. Kaameita ruuhkia. Risteyksista liikkelle ampuvat riksojen ja mopojen kiihdytyskisat kuulostavat noin kymmenkertaisesti silta, milta Karvalan poikien viritetyt PV:t kuulostavat nesteen pihasta lahtiessaan.

Shoppailumahdollisuudet ovat tarjonnan puolesta hyvat. Taalla on lansimaisia merkkiliikkeita ja ensimmainen nakemamme McDonald's. Kavimme muutamassa kattoon asti taytetyssa kirjakaupassa paastamassa mopon kasista. Kirjoja tarttui mukaan kilokaupalla. Takalaisissa kirjakaupoissa voisi viettaa tunteja. Kirjat on jarjestetty huolettomaan epajarjestykseen, eika oikeastaan mikaan maksa (suomalaisiin hintoihin nahden) juuri mitaan. Peruspokkarin saa noin kolmella eurolla. Epajarjestys ja halvat hinnat yhdessa tuovat sellaisen mukavan loytamisen riemun, kun bongaa jotain mielenkiintoista mitattomalla hinnalla. Voi tietysti olla, etta kirjatkin olisivat muualla intiassa vielakin halvempia, mutta pikkukaupungeissa hyvat kirjakaupat ovat olleet vahan hakusassa.

Huolestuneille sukulaisille viela tiedoksi: lennamme huomenna SpiceJetilla taalta Delhiin. Delhissa on aikaa vahan yli nelja paivaa. Ajattelimme tehda sielta paivaretken kohtuullisen lahella olevaan Agraan katsomaan Taj Mahalia.