Yhdeksän vuotta sitten näihin aikoihin olin kohottamalla kättäni väärässä paikassa päätynyt lukiolaisten liiton liittokokouksen periaateohjelmatyöryhmän puheenjohtajaksi. Väänsimme koulutuksen tarjoaman sivistysevästyksen arvoneutraaliudesta pilkunpaikkaa. Sen jälkeen valmistelin liiton tavoiteohjelman kahdesti ja istuin liittokokouksen tavoiteohjelmatyöryhmässä kolmesti. Tuon jälkeen olen ollut vääntämässä ties minkälaisia tavoite- ja periaateohjelmalärpäkkeitä ja puolustamassa aatoksia suuremmissa ja pienemmissä saleissa. Jokunen vuosikokouskin tuli nuijittua. Haksahdin hetkeksi ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntatoimintaan ja toiseksi, pidemmäksi hetkeksi, eurooppa-aatteen parissa puuhastelemaan. Eräs kehitysyhteistyöjärjestökin tuli koluttua aikalailla nurkkiaan myöden. Silti järjestöelimeni henkinen koti on lukiolaisten liiton Varsinais-Suomen piirissä, Oriniemessä vietetyissä viikonlopuissa ja Kellariravintolan kabineteissa. Voi näitä marraskuisia viikonloppuja, joina en ole ehdolla minnekään.
Viime viikolla kävin eduskunnassa. Meillä oli muuan kokoontuminen, mutta se ei ole lainkaan olennaista. Olennaista on se, että samaan aikaan toisaalla siinä talossa Varusmieliitto syyskokousti. Me + ne toi vahvasti mieleen ajatuksen siitä, että siinä ne on taas vanhat kähmyt koolla. Nyt kähmyistä on tullut vain maistereita (tai ainakin melkein), vanhempia, puolisoita. Kunniallisissa töissä meistä ei ole moni. Ei tullut meistä, jotka pöntöissä ravasimme, muurareita, maalareita... meistä tuli veronmaksajien elättejä. Ehkä se ei meille lainkaan huono asia. Kunnialliseen työhän ei meistä monesta ole, niin ajattelin jo aikanaan.
Yhdeksän vuotta sittten näihin aikoihin olin täysillä mukana järjestöelämässä. Yli puolet tästä kuluneesta yhdeksästä vuodesta olen saanut palkkani järjestöiltä. Vuosi sitten lopetin. Koettakaa siis kestää nämä vuodatukset. Ensi vuonna on varmasti helpompaa.
Kommentoi
Erota kappaleet kahdella rivinvaihdolla.