Peripeteia

MTV3:n vaalikone on avautunut. Pirkanmaalla koneeseen on vastannut 80 ehdokasta. Kone antoi tällä hetkellä mulle viiden kärjeksi:
1. 77.35 % Oras Tynkkynen Vihreät De Gröna

2. 77.21 % Paula Nurminen Vihreät De Gröna

3. 77.01 % Riku Merikoski Vihreät De Gröna

4. 76.09 % Pauli Välimäki Vihreät De Gröna

5. 74.94 % Niina Kiviaho Vasemmistoliitto

Kun suuret johtajat näin vuoden alussa asettelevat saappaita jalkoihinsa, niin minäkin voinen koettaa kysyä verkkotestiltä näin flunssan kourissa kuka suurista johtajista olenkaan... Ja vastaus oli:

What Famous Leader Are You?

personality tests by similarminds.com

Saddam Hussein on hirtetty. Laittaa vihaksi. Helsingin Sanomien mukaan Yhdysvaltain presidentti George W. Bush luonnehti teloitusta tärkeäksi merkkipylvääksi Irakin matkalla demokratiaan. Minusta teloitukset eivät ole koskaan merkkipylväitä matkalla kohti demokratiaa. Ne ovat moniarvoisuuden ja suvaitsevaisuuden irvikuvia. Ihmisarvo on jokaisella - jopa entisillä ja nykyisillä diktaattoreilla. Kaikkein kurjinta on se, ettei Saddamin oikeudenkäynti millään kulmalla katsellen täyttänyt oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytyksiä - entisten diktaattorien kohdalla olosuhteet ja edellytykset oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille ovat toki huonot. Vääryys on tapahtunut - Saddam on kuollut. Valitettavaa, kuurjaa ja paheksuttavaa. Minä en ymmärrä tätä kaksinaismoralistista maailmaa, joka samalla hengenvedolla tuomitsee eutanasian ja sallii kuolemantuomion.

Pieni piiri pyörii ympyrää... rallati raa... sellainen ajatus tuli, kun luin Vaasan yliopiston ylioppilaskunnan valinneen hallituksensa puheenjohtajaksi Lauri Vaiston ja hallitukseensa Reetta Marttisen. Olipa kerran Arno Kotro eli nimimerkki Liisaleena. Hän kertoi tarinan Usva Amadeuksesta. Se tarina tuli taas mieleen. Joonas Turunen on valittu Eurooppanuorten puheenjohtajaksi. Itkeäkö vai nauraa, kun pieni piiri pyörii ympyrää... rallati raa... sekin uutinen toi mieleeni Usvan ja Amadeuksen. Minä en ole ehdolla minnekään, en ole edes vaihtanut puoluetta Keskustaan.

Kehotan kaikkia järjestöpuuhastelijoita etsimään tarinan Usvasta ja Amadeuksesta eli Usva Amadeuksesta käsiinsä tuon linkin kautta.

On ammattiagitaattoreita, jokapaikan aktivisteja & ammattirähinöitsijöitä. Osaa heistä tuuli kuljettaa järjestöstä toiseen. Varusmiesten, opiskelijoiden, federalistien, kehitysapu-uskovaisten ääni voi tulla samasta kurkusta. Ja on tullutkin. Osaa heistä tuuli kuljettaa mielenosoituksesta toiseen. Vastustetaan sitä minkä puolesta kulloinkin marssitaan ja kahdesta päällekkäisestä valitaan se, joka loppuu bileisiin.

Itkeäkö vai nauraa, kun katsoo kansalaisyhteiskuntaa... ja repeää nauramaan... eli siis nauraa. Kansalaisyhteiskunnan lajityyppi on komedia. Kansalaisyhteiskunta on sosiaalinen ilmiö. Kansalaisjärjestöt ovat sosiaalisen vuorovaikutuksen foorumeja.

Onnittelen valittuja. Osanottoni valitsijoille. Kansalaisyhteiskunnan kerma on ohut, oli kyse sitten aktivisteista tai valkokaulusherroista. Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan suuret ongelmat ovat tahtotilojen muodostamisessa ja agitaattorien substanssiosaamisessa. Minun nähdäkseni nuo kulkevat käsikädessä. Liian usein valitaan Usvan ja Amadeuksen väliltä.

En halua kuulostaa katkeralta. Olen kuitenkin hieman sitä. En halua kuulostaa pettyneeltä. Olen kuitenkin hieman sitä. Minä uskon hyvinvointiyhteiskuntaan, uskon kansalaisyhteiskuntaan, uskon vapaaehtoistyöhön, uskon ihmisten hyvään tahtoon. Tänä vuonna henkilövaalien tuloksia lukiessa uskoni on alkanut murentua. Iteäkö vai nauraa, kun pieni piiri pyörii ympyrää... rallati raa.

Kuulin luonnehdin itsestäni. Olen kuulemma eräs kieroimmista, joita suomalaisen nuorisopolitiikan piireissä on viime vuosina tavattu. Jos näin on, minua hävettää.

Olen ollut kohta vuorokauden vanhempien tykönä. Täällä on kaikki kivat retropelit, jotka eivät olleet lainkaan retroa, kun ne hankin. Olen surffaillut netissä ja pelannut samalla Populousta ja Sim Cityä. Pelit pyörivät taustalla kiitos moniajokäyttöjärjestelmän - pitkälle on tultu C64:n kasettiaseman ajoista. Sim City pyörii itseasiassa taustalla parhaillaankin. Pelatessa olen jälleen sulkenut pois yhden ammattivaihtoehdon. En halua Jumalaksi. Hetkeksikin kun silmät ummistaa, laittaa maailman automaattiohjaukselle taustalle, niin johan on jotakin kamalaa tapahtumassa. Sen opin Sim Cityä pelatessa. Siksi en halua Jumalaksi. Voi kumpa maailma toimisikin automaattiohjauksella. Siinä ajatus, jolla voinee orientoitua huomiseen joulurauhaan.

Questa mattina mi son svegliata
O bella ciao, o bella ciao, o bella ciao ciao ciao

Questa mattina mi son svegliata

Eo ho trovato l'invasor

O partigiano porta mi via
O bella ciao, o bella ciao, o bella ciao ciao ciao

O partigiano porta mi via

Che mi sento di morir

E se io muoio da partigiano
O bella ciao, o bella ciao, o bella ciao ciao ciao

E se io muoio da partigiano

Tu mi devi seppellir

Mi seppellirai lassu in montagna
O bella ciao, o bella ciao, o bella ciao ciao ciao

Mi seppellirai lassu in montagna

Sotto l'ombra di un bel fior

Cosi le genti che passeranno
O bella ciao, o bella ciao, o bella ciao ciao ciao

Cosi le genti che passeranno

Mi diranno che bel fior

E questo é il fiore del partigiano
O bella ciao, o bella ciao, o bella ciao ciao ciao

E questo é il fiore del partigiano

Morto per la libertà.

Ja sitten laulamaan!

Hesarin sivuilla (www.hs.fi) on parisuhdekone, jonka mukaan sopisin parhaiten julkkiksista yhteen Elina Haavio-Mannilan tai Virpi Hämeen-Anttilan kanssa. Yhteesopivuus oli 80/100.

Tilannekuva työpäivältä muutaman vuoden takaa. Puheenjohtaja lukee. Pääsihteeri kommentoi.

tuossa kuva. Isin ja äipän peli pyöri lasten ympärillä. Niin joo ja meillä oli traktori! Peli oli tuommoinen.

...se peittyy kirjoihin. Pöydällä lepäävät:

• Unohtumattomimmat bushismit II
• Tuori: Kriittinen oikeuspositivismi
• Hölttä, Aarrevaara: Arviointi ja laatu korkeakouluissa
• Rosen & Pakkari: Sodan lait
• Greenwalt: Speech, Crime and the Uses of Language
• Alexy: Theory of Constitutional Rights
• Griffts: Copyright and free speech
• Arajärvi: Oikeus sivistykseen
• Arajärvi: Sivistykselliset oikeudet
• Miettinen: Tieteen vapaus
• Myllymäki: Finanssihallinto-oikeus
• Ervasti & Menicke: Oikeuden tuolla puolen
• Jackson & Tushnet: Comparative Constitutional Law
• Barendt: Frredom of Speech
• Viljanen: Perusoikeuksien rajoitusedellytykset
• Rensujeff: Taiteilijan asema
• Arpo: Taiteilija Suomessa
• Tätte: Laulud

Sellainen läjä tällä kertaa. Kovin yksipuolista on siis ollut lukemistoni. Lienee syytä pyhittää joulun välipäivät hyvälle hömpälle.

Mikä saa kaksi ihmistä rakastumaan toisiinsa?

"Saan päänsärkyä ajatellessani sellaista. Olen vielä lapsi. En tarvitse tämän kaltaisia ongelmia." (Kerkko, 7)

Toveri Muukkonen, tittelin mukaan pojasta on tullut oikein yliassistentti, puhuu ylioppilaskunnan suhteesta Alma Materiin noin niinkuin oikeudellisessa mielessä. Sivuaapa siinä hieman pakko- ja automaatiojäsenyyskeskusteluakin: www.uta.fi/jarjestot/hts/htpaivat06/pdf/Paperi_Muukkonen.pdf

Vaikuttaa kovasti siltä, että tuo väitöstutkimusprojekti on valmistumaan päin. Hetken kuluttua voimme siis siirtää erään Merikosken klassikon historiaan. Jo on aikakin.

löysin itseni verkosta. Siinä istutaan Jukan ja Petran kanssa kuuntelemassa kun sukupolvemme punavihreä toivo Paavo-poika agitoi kansaa.

Toisaalta ei tuo Paavo-pojan kuuntelu kuitenkaan tarkoita, että minua vedettäisiin siihen suuntaan. Eihän?

Koulutuspolitiikkaa vaihteeksi! Seinäjoen amk ei läpäissyt KKA:n auditointia (l. laatu tai sen varmistus ei riittänyt). Asiasta enemmän kiinnostuneet voivat hakea auditointiraportin KKA:n sivuilta (www.kka.fi). Seinäjoella palataan kahden vuoden päästä asialle. Mitä jos laatu ei silloinkaan riitä? Siitä keskustelua seuraavassa postauksessa -> http://iinas.vuodatus.net/blog/323373 .

Suomalaista laadunvarmistuskeskustelua vaivaa se, että prosessista on tullut sen tuloksia tärkeämpää. No sinänsä koko kehittävän arvioinnin jargon pohjautuu ajatukselle prosessin itseisarvoisuudesta (itseohjautuvuudesta). Istuin reippaat kaksi vuotta sitten työryhmässä, joka näperteli laadunvarmistuksen perusteiden parissa. Työryhmämuistion jälkeen professori Simola (UPJ-kriitikkonakin kunnostautunut) ripitti minua oikein nimeltä Kasvatus-lehden artikkelissa. Olin ollut myymässä pirulle pikkusormea. En vieläkään ole Simolan kanssa kaikesta samaa mieltä. Mitä enemmän tätä laatupuuhastelua vaan seuraan sitä useamman kohdan osalta hyväksyn sen paikkansapitävyyden, mistä Simola minua läksytti.

1. Oppilas harrastakoon jumalanpelkoa ja hyviä tapoja sekä vaarinottakoon oppilaitokselle säättyä järjestystä. Tämän suhteen erehdyttyänsä sekä millä tavoin tahansa rikottuaan siveyttä ja säädyllisyyttä vastaan, olkoon hän opettajainsa nuhteiden ja rankaisemisen alainen.

2. Oppilaan pitää osoittaman kunnioitusta ja välttämätöntä tottelevaisuutta opettajiansa kohtaan sekä kuuliaisuudella ja nöyryydellä vastaan ottaman heidän ohjeitansa, varoituksiansa ja rankaisemisiansa.

3. Oppilas kohdelkoon oppilastoveriansa rauhallisesti ja ystävällisesti; ja olkoon kaikellainen väkivaltainen tahi häpäisevä menettely oppilaiden kesken kielletty.

4. Siksi päiväksi, jona lukukausi alkaa, pitää oppilaan välttämättömästi saapua oppilaitokseen, jos ei hänellä ole laillista estettä.

5. Oppilaan pitää alati määrätylle kellon lyömälle tuleman opetushuoneeseen, puhtaana ja siivosti vaatetettuna sekä tarpeellisilla oppikirjoilla varustettuna, kuin myös ääneti odottaman opetuksen alkamista, seuraaman sitä alituisella tarkkaamisella ja kotona ahkerasti itseänsä siihen valmisteleman.

6. Kaikkinainen turmeleminen tahi vahingonteko opetushuoneen sisustukseen tahi opetettaessa käytettyihin kaluihin on siihen syyllisen maksettava; mutta milloin ei syypäästä selvää saada, pitää vahinko viipymättä palkittaman varain kokoomisella niiltä luokan oppilailta, joiden yhdessä ollessa vahingonteko on tapahtunut.

7. Oppilas vaarinottakoon oppikartanon ulkopuolella kaikkea, mikä hyvään järjestykseen sekä siveään ja kunnolliseen käytökseen kuuluu, kuin myös huolellisesti hoitakoon asuntoansa ja omuuksiansa.

8. Jos oppilas, jonka vanhemmat tahi holhumies ei ole kaupungissa, haluaa lukukauden aikana käydä yleisissä huveissa, pyytäköön siihen joka kerta luvan rehtorilta.

9. Kenenkään oppilaan älköön olko lupa pitää vieraspitoja taikka oleskella kellareissa, ravintoloissa tahi sellaisissa julkisissa paikoissa.

10. Kaikki rahaa tahi rahan arvoa koskevat pelit, niin myös tupakanpoltto ja muut nuorisolle sopimattomat askaroitsemiset olkoot kovasti kielletyt.

Suomi on loppujen lopuksi aika tasa-arvoinen maa. En tarkoita sillä sitä, etteikö naisen euro ole toki kahdeksankymmentä senttiä. En edes sitä, että Suomi on niin tasa-arvoinen maa, että nykyään myös taiteilija naisen euro on kahdeksankymmentä senttiä, kun ennen se oli euron. Lähinnä tarkoitan sitä, että kun katselee minnä vaan niin näkee naisia ja miehiä aikalailla tasa-arvoisessa suhteessa kunhan ei eksy yliopistolle, jossa näkee vain lähinnä naisia.

Tänään sen taas muistin missä suomalaisen yhteiskunnan lasikatto on. Se on kolmannella sektorilla, kansalaisyhteiskunnassa, järjestötoiminnassa. Siellä miehellä on miehen paikka (johtaa, neuvotella, edustaa ja puuhastella rahojen parissa) ja naisella naisen paikka (laittaa ruokaa, sihteeröidä ja järjestellä kokoussalia). Kun käy kaikenlaisten paikallisosastojen kokouksissa näkee naisia. Ja siellä on jopa puheenjohtajina naisia. Nainen on itseasiassa usein hyvä paikallisosaston puheenjohtaja - pyyteetön, nöyrä ja emännöivä. Valtakunnallisten järjestöjen hallituksissa sukupuolet on aika tasoissa. Johdossa on usein mies. Minulle kerran sanottiin, että naispuoliset puheenjohtajat valtakunnallissa järjestöissä on joko lesboja tai rekkalesboja. Älkää tuohtuko - ottakaa pointista kiinni. Pointissa on näet kansalaisyhteiskunnan lasikaton ydin.

Kansalaisyhteiskunnassa, kolmannella sektorilla, järjestöissä naiset tekevät vapaaehtoistyön ja miehet johtavat, koordinoivat ja suunnittelevat vapaaehtoistyötä. Järjestöissä ei ole tasa-arvosäännöksiä. Järjestöissä ei ole sukupuolikiintiöitä. Järjestöissä nainen ja mies ottavat sen paikan, jonka sosiaalipsykologiset realiteetit heille antavat. Minä en osoita sormella naista, miesta tai järjestöä. Sormeni osoittaa yhteiskuntaan. Miten tuon lasikaton purkaisi? Huonoja viritelmiä olen nähnyt. Monta ihan vaan lasikaton purkamistarkoituksessa tehtyä keskinkertaisen naisen nostoa johtoon olen todistanut. Yleensä seurauksena on ollut sen huomaaminen, että hyvä mies voittaa keskinkertaisen naisen. Ja paluu miesvetoiseen linjaan. Missä ovat hyvät naiset? Ovatko he kaikki järjestelemässä kokoushuoneita ja leipomassa pullaa siellä paikallisosastoissaan.

Voihan kansalaisyhteiskunta.

HEVARI

[ ] Onko sinulla pitkät hiukset? [ ] Pidätkö kaljasta? [ ] Oletko moshaaja? [ ] Onko sinulla pentagrammi jossakin vaattessa tms.? [ ] Omistatko piikkejä? [ ] Osaatko soittaa kitaraa? [ ] Osaatko karjua? [ ] Omistatko saappaat? [ ] Kuunteletko heviä? Yhteensä: 0

GOOTTI

[ ] Käytätkö mustaa kajaalia? [ ] Onko suurin osa pukeutumisestasi tummaa? [ ] Ajatteletko usein kuolemaa? [ ] Haluatko kuolla? [ ] Tunnetko haluavasi kuolla? [ ] Oletko sosiaalisesti olematon? [ ] Oletko kalpea? [ ] Pidätkö Hot Topicista? [ ] Pidätkö Tim Burtonin leffoista? [ ] Oletko ilkeä? Yhteensä: 0

SKEITTARI/PUNKKARI

[ ] Osaatko skeitata? [ ] Käytätkö skeittikenkiä? [ ] Teetkö typeriä juttuja kavereidesi kanssa? [ ] Oletko joutunut tekemisiin poliisin kanssa? [ ] Katsotko X-gameseja? [ ] Onko sinulla läväreitä muualla kuin korvissa? [ ] Pidätkö/onko sinulla mohawk? [ ] Käytätkö bändi-paitoja? [ ] Oletko kutsunut jotakuta teeskentelijäksi (feikiksi) lähiaikoina? Yhteensä: 0

PISSIS

[ ] Käytätkö sanaa "niinku"? [ ] Shoppailetko Onlyssa/Vero Modassa/muussa vastaavassa? [ ] Pelkäätkö gootteja? [ ] Kikatatko paljon? [ ] Katsotko O.C:tä? [ ] Pidätkö popista? [ ] Ryyppäätkö/poltatko? [ ] Halailetko ystäviäsi? Yhteensä: 0

HIPPI

[ ] Onko sinulla pitkät hiukset? [x] Omistatko batiikki-värjätyn vaatekappaleen? [x] Haluatko pelastaa eläimet? [x] Onko sota mielestäsi turhaa? [x] Pidätkö klassisesta rokista? [x] Oletko ikinä osallistunut protestiin? [x] Oletko ikinä saanut yhtäkkistä mielihalua halata puuta? [ ] Onko mielestäsi hauskaa istua ringissä ja laulaa yhden soittaessa kitaraa? [x] Ajatko/haluaisitko ajaa Kuplalla? Yhteensä: 7

RÄPPÄRI

[ ] Käyttäydytkö räppärimäisesti? [ ] Käytätkö yli-suuria vaatteita? [ ] Pidätkö räpistä? [ ] Oliko Tupac maailman mahtavin räppäri? [ ] Pidätkö afroista? [ ] Käytätkö räppäreiden käsimerkkejä/puhut "räppärikieltä"? [ ] Pidätkö tanssimisesta? [ ] Omistatko yli 40 cd:tä? [ ] Oletko tummaihoisempi kuin normaalisuomalainen Yhteensä: 0

EMO:

[ ] Itketkö usein? [ ] Käytäykö hupputakkeja? [ ] Kuunteletko emoa? [ ] Eivätkö ihmiset ymmärrä sinua? [x] Kirjoitatko runoja? [ ] Oletko värjännyt hiuksesi mustiksi? [ ] Leikkaatko itse hiuksiasi? [ ] Tunnetko itsesi usein yksinäiseksi? [ ] Oletko itsetuhoinen? Yhteensä: 1

NÖRTTI

[x] Käytätkö silmälaseja? [x] Saatko hyviä arvosanoja? [ ] Käytätkö astma-piippua tms.? [x] Työnnätkö kyniä/laskimia/vastaavia paidantaskuihisi? [ ] Valitseeko äitisi vaatteesi? [x] Oletko usein koneella? [ ] Kiusataanko sinua usein? [x] Odotatko innolla kouluun pääsyä? [ ] Oletko ujo vastapuolisen sukupuolen läsnäollessa? [ ] Pelaatko videopelejä? Yhteensä: 5

Olen siis HIPPINÖRTTI

Mistä hippinörtin sitten tuntee. Noh... se ei osaa koodata tai pohtia suuria matemaattisia ongelmia niin kuin nörtti, eikä se pelasta maailmaa niin vakavissaan kuin kunnon hippi. Hippinörtti on siis aikas keskiluokkainen veikko :)

Yhdeksän vuotta sitten näihin aikoihin olin kohottamalla kättäni väärässä paikassa päätynyt lukiolaisten liiton liittokokouksen periaateohjelmatyöryhmän puheenjohtajaksi. Väänsimme koulutuksen tarjoaman sivistysevästyksen arvoneutraaliudesta pilkunpaikkaa. Sen jälkeen valmistelin liiton tavoiteohjelman kahdesti ja istuin liittokokouksen tavoiteohjelmatyöryhmässä kolmesti. Tuon jälkeen olen ollut vääntämässä ties minkälaisia tavoite- ja periaateohjelmalärpäkkeitä ja puolustamassa aatoksia suuremmissa ja pienemmissä saleissa. Jokunen vuosikokouskin tuli nuijittua. Haksahdin hetkeksi ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntatoimintaan ja toiseksi, pidemmäksi hetkeksi, eurooppa-aatteen parissa puuhastelemaan. Eräs kehitysyhteistyöjärjestökin tuli koluttua aikalailla nurkkiaan myöden. Silti järjestöelimeni henkinen koti on lukiolaisten liiton Varsinais-Suomen piirissä, Oriniemessä vietetyissä viikonlopuissa ja Kellariravintolan kabineteissa. Voi näitä marraskuisia viikonloppuja, joina en ole ehdolla minnekään.

Viime viikolla kävin eduskunnassa. Meillä oli muuan kokoontuminen, mutta se ei ole lainkaan olennaista. Olennaista on se, että samaan aikaan toisaalla siinä talossa Varusmieliitto syyskokousti. Me + ne toi vahvasti mieleen ajatuksen siitä, että siinä ne on taas vanhat kähmyt koolla. Nyt kähmyistä on tullut vain maistereita (tai ainakin melkein), vanhempia, puolisoita. Kunniallisissa töissä meistä ei ole moni. Ei tullut meistä, jotka pöntöissä ravasimme, muurareita, maalareita... meistä tuli veronmaksajien elättejä. Ehkä se ei meille lainkaan huono asia. Kunnialliseen työhän ei meistä monesta ole, niin ajattelin jo aikanaan.

Yhdeksän vuotta sittten näihin aikoihin olin täysillä mukana järjestöelämässä. Yli puolet tästä kuluneesta yhdeksästä vuodesta olen saanut palkkani järjestöiltä. Vuosi sitten lopetin. Koettakaa siis kestää nämä vuodatukset. Ensi vuonna on varmasti helpompaa.

Korkea-asteen duaalimallin molemmilla puolilla on valittu uusi johto vanhan jo riippuneen lihan korvikkeeksi. Kaikenmaailman vipeltäjien joukossa on ainakin kaksi omakohtaisesti loistavaksi havaitsemaani. Onnea Nadjalle ja Mikolle. Pääsette asumaan saman katon alle, vaikka eri liittoihin kuuluttekin. No mutta eihän tämä duaalimalli ole enää niin vakava juttu. Vuosi valtakunnallisen koulutuspolitiikan parissa on varmasti antoisa. Jos jäätte toiseksi niin lupaan lykkiä pakkohoitoon.

Minä en tunge enää papruja salkkuun nahkaiseen. Haikeaa. Tähän aikaan marraskuusta on niin haikeaa. Kaadan lasin sherryä ja muistelen. Päässäni soi Käräjätoimikunnan laulut. Pelottavaa.

Ovat purkaneet maailman ihanimman majoituslaitoksen. Matkustajakoti huone ja aamiainen Kajaanissa on hävinnyt taistelunsa kapitalismia ja kerrostalorakentamista vastaan. Paikka oli pysähtynyt siihen kiirettömyyteen ja lämminhenkisyyteen, joka vaatii kaamiinan, kaakaota ja sen sellaista. Nyyh. Paikalle on onneksi muistosivut: http://www.nettilinja.fi/~pniikko/huone.htm

Kävin tänään Tampereen yliopiston kirjastossa aikeenani lainata Neuvostoliiton perustuslaki (englanniksi). Otin kirjan hyllystä. Olin laittamassa sen lainausautomaattiin, kun huomasin siitä puuttuvan viivakoodit. Jonotin kirjaston tädille. Täti ihmetteli. Ei pitäisi kuulemma olla enää hyllyssä näitä atk-luetteloimattomia teoksia. Pikaluetteloi ja totesi, että viimeksi on kirja ollut lainassa vuonna 1988. Ja tämäkö on se punainen yliopisto?

Ai miksikö lainasin kirjan? No kun Neuvostoperustuslain 47 luku takasi taiteilijoille taiteen vapauden. Siperiassa tai haudassa se perustuslain kirjain varmasti lämmitti taiteilijaa.

Jos tuomioistuimen ratkaisu alkaa "If this were a sci-fi melodrama, it might be called Speech-Zilla meets Trademark Kong." ja päättyy tuomiolauselmaan "The parties are advised to chill." ei kyse voi olla pahasta tuomioistuimesta. Tapaus MATTEL, INC. v. MCA RECORDS, INC. (eli kysymys siitä rikkoiko biisi Barbie-girl Mattelin elikkäs barbienuken valmistajan tavaramerkkioikeutta) on ihan posketon. Pisteet kerää Judge Kozinski kirjoittamalla aivan käsittämättömän levottoman tuomion aivan käsittämättömän periamerikkalaisessa oikeustapauksessa.

"BARBIE GIRL
Hiya Barbie!
Hi Ken!
You wanna go for a ride?
Sure, Ken!
Jump in!
Ha ha ha ha!
(CHORUS:)
I’m a Barbie girl, in my Barbie world
Life in plastic, it’s fantastic
You can brush my hair, undress me everywhere
Imagination, life is your creation
Come on Barbie, let’s go party!
(CHORUS)
I’m a blonde bimbo girl, in a fantasy world
Dress me up, make it tight, I’m your dolly
You’re my doll, rock and roll, feel the glamour in pink
Kiss me here, touch me there, hanky-panky
You can touch, you can play
If you say “I’m always yours,” ooh ooh
(CHORUS)
Come on, Barbie, let’s go party, ah ah ah yeah
Come on, Barbie, let’s go party, ooh ooh, ooh ooh
Come on, Barbie, let’s go party, ah ah ah yeah
Come on, Barbie, let’s go party, ooh ooh, ooh ooh
Make me walk, make me talk, do whatever you please
I can act like a star, I can beg on my knees
Come jump in, be my friend, let us do it again
Hit the town, fool around, let’s go party
You can touch, you can play
You can say “I’m always yours”
You can touch, you can play
You can say “I’m always yours”
(BRIDGE)
(CHORUS x2)
(BRIDGE)
Oh, I’m having so much fun!
Well, Barbie, we’re just getting started!
Oh, I love you Ken!"

Ja vain amerikoissa maailma on niin muovinen, että tuo säkeistö vie kirjoittajansa raastupaan. Niin ainakin toivon! Totisesti!

Lumi on satanut maahan. Kaunista. Onko jo talvi? Toivottavasti. Loppuviikon säätila lupaa ennusteissa olla pakkasella. Ei liikaa - juuri sopivasti.

Niin joo ja jos tätä lukee jokin kansa (hätätilassa myös uskontokunta käy) niin sellainen järjestön puheenjohtajuudesta luopuva tyttö etsii itselleen johdettavaa - kansaa tai tosiaan paremmanpuutteessa ehkä myös uskontokuntaa. Suosittelin eilen laittamaan ilmoituksen Siwan ilmoitustaululle.

Tiistaina on YK:n päivä - 24. lokakuuta. Jos jonkin asian muistan lapsuudestani vuosittaisena rituaalina niin YK:n päivän rauhankulkueen. Muistan jokeen lasketut kynttilät. Muistan ihmiset Farmoksen tontilla ja traktorin perässä. Muistan ne kaiuttimet, joista soi musiikki. Muistan Helena Kekkosen myyttisenä nimenä. Muistan valkoiset YK-liiton kynät. Muistan banderollit, kuplavolkkarin ja rauhankyyhkyt. Muistan puheet Afganistanin sodasta ja Angolasta. Muistan pelon ydinaseesta. Muistan kuinka vuosi vuodelta väkeä oli vähemmän. Sitten tuli 90-luku. Silloin katosivat kulkueet. Lienee aika mennä verestämään muistoja:

"Rauhankulkue 24.10. klo 18.00 Tullikamarinaukiolta ravintola Telakan edestä. Reitti: Tullikatu-Yliopistonkatu-Itsenäisyydenkatu-Hämeenkatu- Hämeenpuisto-Kauppakatu"

Jäähyväiset aseille,

Tänään jaksan nousta seisomaan, tänään jaksan itseäni katsoa, en tarvitse enää peilejä, en haarniskaa, joka kulkua vaikeuttaa. Tänään aion lähteä maailmaan, tänään tietäni kulkemaan, eivät riitä enää maalaukset, tahdon nähdä mitä on niiden takana.

Jäähyväiset valheille, joihin uskottiin, jäähyväiset puheille, joilla synnit sovitettiin.

Jäähyväiset aseille, joilla elämää suojellaan, jäähyväiset aseille, joilla elämää tuhotaan.

Kuten lintu on luotu lentämään, on ihminen luotu onneen, kun ei pelkää itseään, ei pelkää myöskään elää elämää.

Maailma on salaisuuksia täynnä, joka hetkessä asuu ikuisuus, joka kadulla asuu ihminen sisällään sanoja tuntemattomia.

Jäähyväiset laeille, joihin maailma kahlittiin, jäähyväiset rajoille, joita liikaa pystytettiin.

Jäähyväiset aseille, joilla elämää suojellaan, jäähyväiset aseille, joilla elämää tuhotaan.

Tänään jaksan nousta seisomaan, tänään lähden maailmaan omaa tietäni kulkemaan, tahdon nähdä, mitä on seinien takana.

Tänään aloitan laulamaan, tänään soitellen sotaan, soitellen sotaan, jossa ei tarvitse ketään vahingoittaa.

Jäähyväiset aseille, joihin uskottiin, jäähyväiset aseille, joilla synnit sovitettiin.

Jäähyväiset aseille, joilla elämää suojellaan, jäähyväiset aseille, joilla elämää tuhotaan.

(Kollaa kestää: Jäähyväiset aseille)

"Remember remember the fifth of November Gunpowder, treason and plot. I see no reason why gunpowder, treason Should ever be forgot..."

Mutta niin ne britit unohtivat. Ne unohtivat miksi parlamenttia oltiinkaan räjäyttämässä. Ja niinpä hetken kuluttua hybristelu maksettiin Amerikan maalla, jossa aseellinen vallankumous laillistettiin.

"A well regulated militia being necessary to the security of a free State, the right of the People to keep and bear arms shall not be infringed."

Ja muistaakaa mihin nuo aseet tarvittiin. Ne tarvittiin laillisen yhteiskunatjärjestyksen nujertamiseksi aseellisessa kapinassa. Ne olivat demokratian ehto. Kansalaisilla on oltava oikeus syöstä asein vallasta se johto (kirjoittajien mielissä brittiläinen), joka ei amerikan kansaa miellytä. Voiko tuon anarkistisempi perustuslaki olla.

Valtioneuvosto esitti torstaina, että perusopetuslakiin lisättäisiin säännös oppilakunnasta. Säännös koskisi kaikkia perusopetuslaissa tarkoitettuja opetuksen järjestäjiä ja perusopetuslain tarkoittamassa opetuksessa olevia oppilaita. Säännöksellä korostettaisiin oppilaiden osallistumisen ja vaikutusmahdollisuuksien merkitystä ja oppilaskuntien toimintaa yhtenäistämistä.

Säännöksessä ei velvoitettaisi opetuksen järjestäjää oppilaskuntatoiminnan järjestämiseen. Opetuksen järjestäjä päättäisi oppilaskunnan organisoimisesta kuten siitä, onko oppilaskunta yhteinen yhden tai useamman muun koulun tai toimintayksikön kanssa. Opetuksen järjestäjän päätettävänä olisi myös oppilaskunnan toiminnan toteuttaminen oppilaiden ikäkauden ja edellytysten sekä paikallisten olosuhteiden mukaisesti. Opetuksen järjestäjä päättäisi myös oppilaskuntatoiminnan ohjaamisesta ja tukemisesta.

Peruskouluihin tulee siis takaisin oppilaskunta, joka sieltä koulutuksen lainsäädännön kokonaisuudistuksen yhteydessä 1999 de jure poistettiin. De fakto oppilaskunnat jäivät. Ehdotettu oppilaskuntatoimintamalli luo oppilaskunnat, joilla ei ole käytännössä mitään muodollista valtaa.

Opiskelijayhteisöjen oikeudellinen asema järjestetään Suomessa hupsulla tavalla. Ammattikorkeissa painiskellaan edustavuuden kanssa. Lukioissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa painiskellaan oikeushenkilöllisyyden kanssa. Ylioppilaskuntien pakollinen jäsenmaksu tuntuu vaikeasti selitettävissä olevalta reliikiltä. Oi voi. Voi voi. Nollalainsäädäntöä, joka kiillottaa kilpeä, mutta käytännössä ei kuitenkaan paranna maailmaa - näin minä luonnehtisin tätä peruskouluihin oppilaskuntien de jure takaisinottoa.

Taidealan korkeakoulutuksessa duaalimalli ei ole koskaan näytellyt suurta roolia. Samalla kun muilla aloilla on ammattikorkeakouluissa kovaa tahtia puuhattu toisen syklin koulutusta - ylempää AMK:ta - on taide- ja kulttuurialoilla eletty asiassa hiljaiseloa. Yliopistopuolelle on näillä aloilla livahdettu jo vuosikaudet vaivihkaa omiin maisteriohjelmiin (nivelopinnottomiin) yleensä ihan omien sisäänottojen kautta (KuvA, TaiK, LaY). Siitä huolimatta myös taideyliopistojen ensimmäisen syklin sisäänpääsijät alkavat kansoittua tutkinnon tai sen osan ammattikorkean puolella tehneistä. Tämän on pannut merkille myös taidekorkeakoulujen yhdistämistä ehdottanut selvitysmies Virtanen. Alla otteita Virtasen raportista:

"Kuvataideakatemia ja Lahden taideinstituutti ovat tehneet aiesopimuksen yhteistyöstä syyskuussa 2006. Yhdeksi tavoitteeksi on asetettu, että osa Kuvataideakatemian koulutuksesta annettaisiin tulevaisuudessa Lahden ammattikorkeakoulun taideinstituutissa. - - Kuvataiteiden alalla voitaneen laajemminkin harkita etenemistä kohti toimintamallia, jossa kandidaattivaiheen koulutus voitaisiin siirtää soveltuvilta osin ammattikorkeakouluyksikköihin. Tällöin kuvataiteiden yliopistotasoinen koulutus profiloituisi maisteri- ja tohtorikoulutukseen, ja kandidaattitasoinen koulutus annettaisiin ammattikorkeakoulussa. Soveltuvan amk-tutkinnon suorittaminen olisi sitten pääsyvaatimuksena Kuvataideakatemian maisterivaiheen opintoihin."

"Toimenpide-ehdotuksena esitetään, että taidealoilla ei pääsääntöisesti järjestetä ammattikorkeakoulun ylempään tutkintoon johtavaa koulutusta. Ko. koulutus voi tulla kysymykseen vain kansainvälisenä yhteistyönä toteutettavissa ohjelmissa, mikäli niitä ei voida toteuttaa taideyliopistojen kansainvälisinä maisteriohjelmina. Edelleen esitetään, että selvitetään oppiainekohtaisesti, miltä osin voidaan siirtyä noudattamaan seuraavaa pääsääntöä amkkoulutuksen ja yliopistokoulutuksen opintopolkujen suunnittelussa: ammattikorkeakoulututkinto, maisterin tutkinto taideyliopistossa, tohtorin tutkinto taideyliopistossa. Alustavan selvityksen perusteella tällaisia oppiaineita olisivat ainakin muotoilu, graafinen suunnittelu, valokuvaus, kuvataide ja elokuva. Taideyliopistojen koulutustehtävä painottuisi siten kaikissa tarkoitukseen soveltuvissa oppiaineissa maisterikoulutukseen ja tohtorikoulutukseen."

Tämmöttistä. Duaalimalli se siinä nitisee.

Olen harjoittanut tässä taas tovin soluelämää. Minulla on tällä erää eri kämppis kuin keväällä. Tämänkin opiskelija-asuntoyhteisön satunnaisgeneraattori heitti. Nyt kahden kaiffarin Suomessa ja muutaman ulkomailla mikrososiologisen tarkastelun jälkeen olen tullut johtopäätökseen: miehet ovat sikoja - irstaita sikoja. (l. minulla taitaa olla menossa taas hermot).

Täytyykö aikuisen ihmisen kanssa oikeasti keskustella siitä, että a) minun ruokia ei syödä säännöllisesti minulta kysymättä (varsinkaan kun ei itse edes täytä jääkaappia), b) laillisia ja laittomia päihteitä ei tarvitsisi käyttää puhtaassa päänsekoittamistarkoituksessa kavereiden kanssa olohuoneessa ainakaan yli kerran viikossa, c) likaisten astioiden liottaminen vedellä täytetyssä tiskialtaassa päiviä ei ole järkevää, d) pornon parissa tapahtuvat toimet voi hoitaa omassa huoneessa ja e) kello 01-07 välillä olisi hyvä harjoittaa hiljaisuutta ainakin arkipäivisin (minun puolestani myös viikonloppuisin). Niin ja kyllä minusta on outoa, jos jonkun toisen äiti pesee minun pyykkini minun asunnossani minulta kysymättä. Ei se nyrpi. Se kummeksuttaa. Nuo muut asiat nyrppivät.

Toki tässä ollaan kaukana viimesyksyisestä - oikeastaan ihan eri kastissa mennään. Silti olen huolissani suomalaisesta nuoresta miehestä. Se ryyppää ja rellestää - useita kertoja viikossa. Se esineellistää naisen seksiobjektiksi - tarpeen tyydytyksen kohteen ja palvelijan välimuodoksi. Se ei syö oikeaa ruokaa - se valmistaa ruokansa mikrossa, ruuan joka tulee purkista tai pussista. Se ei pode maailmantuskaa - se kuluttaa itseensä ja peilaa maailmaa itsensä kautta. Toisaalta se on narsisistisessa hedonismissaan onnellinen. Sen ympärillä pörrää naisia, jotka palvovat ja palvelevat sitä. Se on onnellinen ummistaessaan silmänsä kaikelta pahalta ympärillään. Ehkä en olekaan huolissani, ehkä olen kateellinen?

Ehkä yhteiselo ei sovi minulle. Ehkä olen itse vain hankala kämppis. Ehkä rauhallinen ja seesteinen elo on jotakin hupsua, joka ei kuulu tälläiseen opiskelijaelämään. Ehkäpä.

Opetusministeriön asettama selvitysmies Turo Virtanen on jättänyt raporttinsa taideyliopistojen yhdistämisestä. Virtasen tehtävänanto oli hieman erimoinen kuin edeltäjänsä selvitysmies Väisänen-Lahden, jonka selvitys jätettiin opetusministerin pöydälle pölyttymään kaksi vuotta sitten . Virtanen esittää fuusiota. Väisänen-Lahti esitti aikanaan yhteistä kansleria. Siinä on yhteistyön asteessa vissi ero. Väisänen-Lahti tunsi hyvin taidekentän. Virtanen hallitsee kiinteistöt ja hallinnon. Ote on selvityshenkilöillä vallan erilainen. Virtanen jää minulle kiinni parista lapsuksesta etenkin koulutusohjelmarakennetta muotoillessaan. Muutoin hänen selvityksensä on kerrassaan ansiokas. Selvityksen ulkopuolella oli SibA - tuo musiikkitalohankkeen pyhälehmä.

Jo jonkun aikaa sitten minulle huomautettiin blogini liturgisesta väristä. Jostain mielensopukoista se huomio sitten tunki esiin. Piti katsella Wikipediaa ja siellähän se oli. Wikipedian mikaan liturgisena värinä violetti on katumuksen ja syntien tunnustamisen väri. Perinteisesti se on hiljaisen viikon väri. Violetin sijasta voidaan käyttää sinistä väriä, joka symboloi myös Neitsyt Mariaa. Että näin.

On syksy. Sataa. Kesäisin ei sada. Kesäisin paistaa aurinko. Kesäisin voi nukkua ilman paksua peittoa. Syksyllä ei voi. Työ on takana. Olen asettumassa jälleen Tampereelle. Yliopistollakin on tullut viime viikkoina käytyä pari kertaa - jokunen kerta jopa ihan luennolla. Gradu(t) ei ole vieläkään kirjoittanut itse itseään. Pitänee ottaa kirjoitusväline kouraan ja alkaa tystää - siis ihan aikuisten oikeesti.

Muistan ajan kun vuorokaudessani oli 36 tuntia, eikä kolmella toisistaan 200 km:n päässä olevalla paikkakunnalla oleskelu tuntunut missään. Nyt vuorokauteni on kutistunut ja matkustuskyky laskenut. Mukavuudenhalu sekin on kasvanut. Tämä on kai tätä hiusrajan nousun seurausta. Olen kai tulossa oikeasti vanhaksi - tai ehkä puoli-aikuiseksi, sellaiseksi post-teiniksi. Sietääkin olla. Ystäväpiirinilläni on avioliittoja ja eroja, lapsia ja kouluikäisiä, asuntolainaa ja virkasuhteita. Ne ovat tulleet oikeasti vanhoiksi, minä ehkäpä vain pikkaisen.

Viime syksyn olin Tartossa. Tuntuu, että siitä on vain hetki. Siellä aika oli jotenkin hitaampaa arvelisin. Kevät lensi. Kesä kiisi vielä nopeammin. On lokakuu. Kohta sataa ensilumi - tai niin toivon. En pidä sateesta. En varsinkaan tästä leikkisateesta.

Kaunokirjallisuuden lukeminen on viime aikoina jäänyt vähiin. Olen kohta niitä ihmisiä, jotka ilmoittavat harrastuksekseen kirjallisuuden ja tarkoittavat sillä, että ovat joskus (menneessä ajassa) lukeneet paljon kirjoja ja omistavat parhaillaan monta nidettä käsittävän kirjahyllyn.

Alan muuttua enemmän ja enemmän aktiivilarppaajaksi. Olen taas ilmoittautunut peliin. Se on jo kolmas tänä vuonna. Mukavaa. Oikeastaan pidän siitä harrasteesta paljon, vaikka en oikein ymmärräkään ihmisiä, joille se on elämäntapa tai sitten koko elämä.

Työ on takana. Syksy on edessä. Saa taas nukkua pitkään. Ja lorvia iltapäivät kahviloissa. Aikas ihanaa.

Viime viikolla pohdiskelin sitä kuinka teatteri ja performanssi eivät voi irtaantua ihmisen esittämisestä. Se tuli mieleeni eilen kävellessäni Tampereella Hämeenpuistossa katselemassa mitä Kuvataideakatemian opiskelijat olivat saaneet irti työstämistään puun pätkistä. Harva teoksista kolahti. Hyvätkään eivät tahtoneet istua ympäristöönsä. Hieman vähemmän hyvistä puhumattakaan. Ja ympäristöön istuvat eivät sen sijaan oikein täyttäneet taideteoksellisuuden tehtävää - ei millään pahalla esimerkiksi niiden ylisuurten keinujen tekijää kohtaan. Siinä kävellessä tuli vain mieleen se kuin kuvataide sen sijaan on irtaantunut / ollut muotokuvan valtakauden jälkeen irrallaan ihmisen representoimisesta ja käsittellyt jotakin sellaista, jossa ihminen on subjektin sijaan objekti. Toinen havainto oli se kuinka nopeasti teokset olivat kärsineet vahinkoa. Ja sellasista vahinkoa, jota ei saa aikaan kuin tahallinen vahingoittamispyrkimys. Hävetkää nyt ihmiset hyvät! Jos taideteoksien ääressä ei osata käyttäytyä niin ne pitää varmaan kohta laittaa häkkiin ja varustaa turvalaittein. Jotakin tämän ajan suhteesta ympäristötaiteeseen, julkiseen taiteeseen, kertoo Kekkosmonumentin tikapuut. Voi herranen aika sentään. Ei taide ole pyhää - ei sinänsä. Se on vain kallista ja vaikeasti korvattavaa.

Mietin myös tuossa eräänä päivänä sitä miksi auton ohjauspyörän takana on yleensä mies ja vieressä könöttää nainen. Paitsi että näin ei ole larppaajien keskuudessa. Siellä se on yleensä toisin päin. Kummaa sakkia siis nuo larppaajat. Olen taas ilmoittautunut larppiin - joulukuulle. Taidan olla siirtymässä sillä saralla passiivista aktiiviksi. Jo kolmas peli vuoden sisään.

Surffasin tuossa aamulla satunnaisia blogeja. Hypin linkkien perässä. Monet oli sangen epäkiinnostavia, tai sanotaanko nyt vaikka itselleni vieraiden teemojen ympärillä pyöriviä, ja toiset hieman enemmän kiinnostavia. Sitten törmäsin yhteen, joka vaikutti kerrassaan loistavalta. Ja kirjoittajakin aivan mahtavalta tyypiltä. Lueskelin ja selailin. Ihalin kesällä toteutetun lomareissun reittivalintaa. Ihan kuin itsekin olisin päätynyt suunnilleen tuollaiseen.

Yleensä sitä ei mieti blogeja scrollatessa, että kukakohan mahtaa olla tekstin takana, mutta aina joskus tulee päähäni ajatus siitä, että olisi kyllä kiva nähdä tuo tyyppi ihan eläväni. Istua kahvikupin tai viinilasin ääreen ja rupatella. Niin kävi tällä kertaa. Tyyppi vaikutti kerrassaan mahtavan mielenkiintoiselta, ihanalta ja jotenkin niin itseltäni.

Sitten katsahdin tarkemmin kirjoittajan kuvaa. Se alkoi näyttäyttää jotenkin tutulta. Huomasin sivupalkissa linkin omaan blogiini. Ja sieltä se tuli valaistuminen. Ei, mutta minähän tunnen hänet. Että niin se menee. :) Pseudonyymit on vaarallisia.

Niin ja tiedoksi hänelle: Ehkä tämä keroo siitä, että meidänkin pitäisi istua useaammin kahvikupin tai viinilasin äärellä. Edellisestä kerrastakin on kuukausia.

Valtiomahti Helsingin Sanomat kirjoittaa lapsen eli tutkimukseni ympäriltä sunnuntain lehdessä. Esimakua on saatavissa verkkohesarin nostosta. Saas nähdä minkälainen juttu on syntynyt. Tähän mennessä, viime viikolla eri lehdissä julkaistujen pikku-uutisten nojalla, on syntynyt sellainen kuva, että media ei ole nostanut ihan esiin niitä asioita, joita itse olisin nostanut. Mutta niinhän se aina menee :) Pressiä kirjoittaessa tuli sellainen kuva, että pressi antaa todellisuudesta (järjestelmän toimivuudesta) negatiivisemman kuvan kuin tutkimus itsessään. Huoli taisi olla turha. Tähän mennessä tiedotusvälineet ovat maalanneet selvityksen kertovan toimivammasta järjestelmästä kuin selvitys mielestäni kertoo. Tiivistäminen on vaikeaa - tiedän sen. Jos minä olisin populistinen lehtimies voisin revitellä vaikkapa: kuvataiteilijoiden kärkikin elää usein köyhyysrajalla tms. tyylisiä nostoja paperista. Mutta minä en olekaan populistinen lehtimies, joten tyydyn toteamaan: apurahan saajat kokevat tietyin varauksin apurahajärjestelmän toimivaksi.

Huomisen lehti on kohta ovella. Taidan kiipiä lukemaan sen Telakalle.

Kävin eilen teatteritieteen graduseminaarissa, jossa käytiin (kahden opiskelijan voimin) oikein oivallista keskustelua hyvästä teatterinjohtamisesta. Aihe oli oiva, eikä suinkaan omani. Tuli muisteltua sitä tilannejohtamisen nelikenttämallia, jota naureskellen pyörittelin päässäni muutama vuosi sitten ja kelailtua Auvisen väikkärin taiteellinen-taloudellinen dikotomiaa johtamisen kriisiyttävänä voimana. Konteksti se on se juttu, joka määrittää johtamista. Konteksti on se juttu joka kriisyttää. Hyvän (teatterin)johtajan tyyppiä ei ole. On vain kulloiseenkin tilanteeseen enemmän tai vähemmän sopivia.

Paras keskustelu tuli tosin käytyä miesten vessassa ennen seminaaria. Olimme eksyneet Jannen kanssa sinne samaan aikaan. Hän oli tulossa seminaarista minä menossa notkumaan graduseminaariin. (Olen muuten kohta käynyt siellä tämän lukuvuoden puolella enemmän kuin viime lukuvuoden puolella kaikkiaan.) Janne oli pyöritellyt kerrassaan kiinnostavaa kysymystä eleiden esittämisestä. Eleiden tiedostettu esittäminen on itsen ja hahmon esittämistä sekä tuon esittämisen tiedostamisesta. Ja vastaanottajan tiedostamista. Ja sitten on tiedostamaton esittäminen. Jeps. Siitä tulee varmasti hyvä työ - toivottavasti.

Sain gradusemmassa käteeni teatterilipun. Kävin katsomassa norjalaisen ryhmän TanGhost Ibsen mukaelman. Ihan oivallinen esitys. Tanssi kertoi omaa tarinaansa ja loi jotakin sellaista, jota puhe yksinään ei koskaan voi luoda. Pohdiskelin siinä istuskellessa (ja toimimatonta tekstitystä väliin manatessa), mikä oikeastaan on se teatteririllisen kerronnan juttu. Se taitaa olla ihmisen läsnäolo. Teatteritapahtumasta voidaan puhdistaa liki kaikki muu - ja silti läsnäolo tekee siitä teatteria. Sen sijaan ihmisen poistaminen kokonaan esityksestä rikkoo esityksen - tekee siitä epäteatteria - katsottavan objektin vailla teatterillisuutta. Teatterin ytimessä on ihminen. Toisin kuin muut taiteet teatteri kertoo aina ja välttämättä ihmisen tarinaa. Läsnäolleen ihmisen. Tulipas sekavia ajatuksia. Sitä se teettää, kun yrittää ymmärtää Norjaa. Esitykselle arvosanaksi täytynee antaa kiitettävä. Tunnelmasta ehkä jopa erinomainen. Perinteistä teatteria se ei ollut, mutta ehkä kuitenkin liian perinteistä minulle - että kokonaisuuskin saisi erinomaisen.

Töitä on jäljellä viikko, vaikka työ - lapseni - onkin jo valmiiksi tullut. Sitten koettaa hetkellinen vapaus - ja tulotason lasku. Minusta tulee kohta taas päätoiminen opiskelija. Voihan marakatti.

Työ on tullut tehdyksi ja lapsi laskettua maailmalle. Ensimmäiset jäljelle jääneet kirjoitusvirheet on tullut pointattua ja hybris muutoinkin laskemaan päin. Mitäs tässä. Julkaisu on julkaistu ja tieto matkalla kansan pariin. Kansansivistystyö on siis tältä osin saatu onnellisesti päätökseen. Kohta tulee haikeus. Ei voi enää hinkata ja viilata sanoja samassa tiedostossa. On aika avata uusi - tiedosto.

Olin tuossa taannoin Kuopiossa. Saunoin, enkä lähtenyt viimeiseen yöjunaan... siihen, jonka jälkeen Kuopio siirtyi tavoittamattomien paikkojen listalle. Tulin tänään Tampereelle viimeisellä Turusta lähteneellä junalla. Juoppojuna satamasta ei ollut entisensä, vaikka viinankatku ja juopuneet asiakkaat olivat tallella. Ravintolavaunua ei ollut. Makuuvaunujakaan ei ollut. Ei edes yhteyttä pohjoisen yöjunaan. Tämä on sitä uutta aluepolitiikkaa - pieniä julmia tarinoita periferioitumisesta. Juna on aina ollut minulle erityisen rakas - kotoisa sanoisin. IC2 ei ole minun makuuni. Sininen pikajuona on. IC-ravintolavaunu kuusine sormineen on kerrassaan parahultainen. Harmittaa tuo periferioituminen. Makuuvaunussa on tunnelmaa. Muissakin kuin Moskovaan matkaavissa, jotka ovat oma lukunsa - hekuman korkeampi aste.

Olin Turussa tupareissa. Ja minulle selvisi, että olin menettänyt edelliset muutot. Toisaalta oli kotoisaa. Tyhjäsimme kestien emännän kanssa viinipulloja yöneljään ja turisimme. Aamulla aamiaistamisen jälkeen siirtyimme hoitamaan krapulaa Teiniin. Samalla tuli ajateltua ajankulua. Viisivuotta sitten näihin aikoihin asutimme kestien emännän kanssa yhteistä korteeria Pakilassa - tila-autojen & lapsiperheiden luvatulla alueella. Meistä kumpikaan ei ole näillä hetkillä tila-autoutumassa tai lapsiperheytymässä - monet yhteiset ystävämme ovat aika liki. Niin se aika muuttuu, matelee ja kiihdyttelee.

Pohdiskelin junassa. Teatteriteoreetikko & -semiootikko Michael Quinn hahmottaa näyttelemisen kolmen osatekijän summana: esiintyjän itsensä, roolihahmon sekä näyttämöhahmon. Ajattelin haltiakorvaisen rinkkaa kanniskelevan tytön nähdessäni, että larppaajan kohdalla esittäminen ja vastaanottaminen yhtyvät. Larppaaja esittää ja vastaanottaa samanaikaisesti itsensä, roolihahmonsa ja näyttämöhahmonsa. Larppaajaa koskeva reseptiotutkimus olisi lystiä. Kiertyisikö klassinen lineaarinen viestintämalli kehäksi, vai tiivistyisikö se pisteeksi.

Helsingin yliopistossa on ilmestynyt valtio-opin gradu Jaakko Kauko: Valta Bolognan prosessissa: laadunvarmistusajattelun leviäminen Euroopassa ja Suomessa, jota selailin tässä suurella kiinnostuksella. Olenhan miltei tutkimuskohde. Laadunvarmistusajattelu näet juurtui Suomeen todenteolla opetusministeriön asettaman korkakoulutuksen laadunvarmistustyöryhmän, jonka jäsen olin, muistion kautta. Jaakko tuntuu käsittelevän asiaa hyvin samantapaisesti kuin olen asian itse ymmärtänyt. Osin ulkopuolisen tutkijan näkökulma eroaa kokouspöydässä itse istuneen näkökulmasta. Mutta niinhän sen tuleekin olla. Oma totuuni on kovin subjektiivinen ja edustamani intressiryhmän näkemysten värittämä.

Jo joutui armas aika. Uusi Kesu-aika on jälleen ovella. Valtioneuvoston hankerekisteri kertoo, että uutta Kesua valmisteleva työryhmä on pyörähtänyt käyntiin. Valmisteilla on kesu-kausi 2007-2012. Kahta edellistä kesu-prosessia seurasin opiskelijajärjestöjen näkökulmasta. Niitäkin edellisen olen lukenut, sillä sitä noudatettiin niihin aikoihin, kun opiskelijajärjestötoimintaan kopoilemaan integroiduin.

Kesu-luonnostelun jännittävin osio on aina ollut koulutuksen määrällisten tavoitteiden muodostuminen ja heilahtelu. Se kietoutuu sanaan Mitenna eli OPH:ssa 90-luvun lopulla toteutettuun ESR-rahoitteiseen Mitenna-projektiin, jonka puitteissa syntyi Mitenna-laskentamalli, jota käytetään asiantuntijatyöskentelyn apuna uuden työvoiman tarpeita ja siihen pohjautuvia koulutustarpeita ennakoitaessa. Suurivolyymillisessa laskennassa malli on oiva, mutta etenkin taide- ja kulttuurialojen laskennassa ainakin vanhan kokemuksen pohjalta melkoinen puppugeneraattori.

No mutta se siitä kesuilusta. Kohta on taas kesu-keskustelut ovella - tokkopa tuovat uutta auringon alle.

Viikonloppuna oli kahdet sukujuhlat. Toiset olivat faktaa ja toiset fiktiota - toiset kauhuun kääntyvää larppia ja toiset totisinta totta. Larpista puuttuivat vauvat ja mummot. Oikeissa ne olivat keskiössä. Vauva ja mummo ovat suvun henkilöitymät - molemmat kääntyvät suvun juhliessa subjekteista objekteiksi. Vauvojen ja mummojen tilaa tarkkaillaan ja niistä keskustellaan. Toiset ovat vauvomassa ja toiset ovat mummoutumassa. Ja me väliin jäävät subjektit keskustelemme vauvomisesta ja mummoutumisesta. Niitä keskusteluja ei larpissa. Siinä mielessä se oli epärealistinen.

Maahinkainen oli jälleen onnistunut taikomaan kerrassaan oivallisen pelin - tällä kertaa Kuopion korpeen. Matkustelut olivat ruljanssi kerrassaan - etenkin kun on hieman huithapeli. Mutta kunnialla siitä selvittiin.

Oivalsin kuinka pitkä tovi ensinmmäisestä larpistani onkaan. Ja lasken sen vasta kovin myöhäisellä iällä aloittamakseni harrasteeksi. Se on kai oman varttumisen oivaltamista. Siihen sukujuhlat on oivallinen hetki. Niissä on läsnä ajanratas luonnollisessa muodossa - siinä muodossa, jota kello ei tavoita. Siinä muodossa, jossa läsnä on syntymä, kuolema ja sukupolvien ketju. Varttuminen on sitä, että siirtyy sukujuhlien nuoremmasta sukupolvesta kohti vanhempaa. Ja siinä ketjussa on aika. Sellainen aika, joka on taimikon kasvussa metsäksi ja sen sellaisessa. Aika on loppujen lopuksi muutakin kuin kellon viisarien liikettä. Aika on muutosta. Taru hetkeen - sanotaan.

Olen viime aikoina jättänyt täysin väliin cyberpunkin ja fantasian larp-genreinä. Olen käynyt lähinnä suht realistisissa 1900-luvulle sijoittuvissa peleissä. Makuni taitaa olla asettunut aloilleen. Kävin eilen katsomassa verkossa larpkalenteria. En löytänyt peliä, johon ilmoittautua. Toivottavasti löydän pian.

Olin tuossa toissa-aamuna aamiaistamassa Cafe Engelissä. Niin vallan mukava paikka kuin se onkin, niin tuona aamuna henkilökunnalla oli huono päivä. Unohtivat tuoda aamiaisemme. Ja kun toivat niin se oli kylmää ja hätäisesti koottua. Onneksi hyviä kokemuksia on joukossa niin monta ennestään, ettei tälläinen yksi heikompi kaada paikan yleisarvosanaa.

Aamiaista odotellessa tuli puhe tulevaisuudentutkimuksen opintokokonaisuudesta, jota koordinoi Turun kauppakorkeakoulussa majaileva alan verkostoakatemia. Opintokokonaisuuden voi suorittaa lähes kaikissa suomen yliopistoissa. Itse olen tehnyt sen Helsingin yliopistossa. Jutun hassuus on vaan siinä, ettei Helsingin yliopiston opinto-oppaat oikein missään kerro, että sellainen kokonaisuus on tarjolla. Tai löytyyhän kurssit pienellä käytännöllisen filosofian opetustarjonnan alalaidasta. Jotenkin sinne vain kuitenkin on löytänyt vuosien varrella opiskelija-ainesta - tosin pitkälti sellaista kuin minä ja Tommi Laitio. Muita hyvin piilotettuja kokonaisuuksia piisaa. Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tarjoaa erityisen cumun Tampereen yliopistossa kansainvälisen oikeuden apron suorittaneille. Eikä tuostakaan oikein hiiskuta. Yliopistossa on opintokokonaisuuksia ja sitten on näitä piilotettuja opintokokonaisuuksia. Minua ovat syystä tai toisesta kiehtoneen jäljempänä mainitut.

Tulevaisuudentutkimuksesta pitänee vielä sanoa, että se on oikein oiva aine perehtymistä ajatellen, jossei ole vain taipuvainen ottamaan moisia pohdintoja liian vakavasti. Pitkälti se tarjoaa konsulttimetodeja kuten uuden ajan PTS-suunnittelutieteen tuleekin. Jossakin määrin se tarjoaa myös oikeasti vakavammin otettavia metodeja, joista osa on vaikeasti tosiasiallisesti käytettäviä kuten delfoi, osa tälläiselle humanistille liian matemaattisia ja osa kerrassaan viehkeitä.

Niin siitä Engelistä vielä. On se tosiaan kumma, että sellaisessa pöytiintarjoilemme joka päivä paikassa pöytiintarjoilu tapahtuu niin epäjärjestelmällisesti. Kutakin pöytää säntää palvelemaan aina se jota huvittaa tai joka ehtii. Hassua. Jakaisivat nyt alueet tarjoilijoille.

Olen selaillut opinto-oppaita sillä silmällä, että jos vaikka alkaisi opiskella jotain uutta. Tähän mennessä kun on tullut luettua vasta teatteritiedettä, estetiikkaa, kirjallisuustiedettä, antiikin tutkimusta, itämeren suomalaisia kieliä, kasvatustiedettä, johtamisen sivuainekokonaisuutta, eurooppalaisten alueiden ja kulttuurien tutkimusta, tulevaisuudentutkimusta, poliittista historiaa, naistutkimusta, julkisoikeutta, tiedotusoppia, informaatio-oikeutta, kansainvälistä oikeutta, kunnallisoikeutta, vero-oikeutta, yritysjuridiikkaa, laskentatoimea ja taiteen tuotantoa. Hmm... valtiotieteellinen tiedekunta on lanseerannut uuden yhteiskuntatieteellisten menetelmätieteiden kokonaisuuden, oiskohan se kiva! Jos tekis vaikka pari tenttiä!

Hain opinto-oppaan. Kalenterinkin sain. HYY oli jälleen myöhässä niiden jaossa. No perinteitähän pitää olla. Opinto-oppaan mukaan 13.9. gradun jättäällä valmistuisi 24.10. , 4.10. jättämällä 14.11., 25.10. jättämällä 5.12. ja 8.11. jättämällä 19.12. Marraskuun publiikki on salissa 1 - se ei siis käy. 5.12. publiikki on pienessä juhlasalissa - sen voisi jo hyväksyä. Muut publiikit ovat suuressa juhlasalissa - niihin tähdätään. Hankalia nämä opiskeluun liittyvät valinnat.

Esseekirjallisuus on kai suomenruotsalaisten vanhojen miesten juttu. Niin sen täytyy olla. Ensinnäkin Akateemisen esseehyllyn äärellä on lähinnä vain siististi pukeutuneita vanhoja herroja. Tänään monilla oli kourassaan mitä ihastuttavin hattu - sellainen jota minulla oli tapana ihastella kaltaistensa komistaessa Matti Wuorta - siinä vasta oli mies joka osasi kantaa hattua uljaasti. Toisekseen esseekirjallisuutta tuntuu olevan saatavilla huomattavasti paremmin ruotsiksi kuin suomeksi. Akateemisessakin ruotsinkieliset niteet ylittävät suomenkielisten määrän. Hypistelin siellä Envallin uusinta. En ostanut, vaikka fani olenkin. Odotan, että se ilmestyy Hiltuselle tai Laterna Magicaan - Hiltuselle varmaan aiemmin. Siellä tuntuu olevan nopein kierto ja aika ajoin Envallia jopa hyllyssä. Muualla ei sitä ole divareissa Samurai nukkuu teosta lukuunottamatta oikein näkynyt.

Hypistellessäni mietin viime viikon kirjanäyttelyä. En ostanut Bruce McConachien uutta teatterihistoriaa. Se on oikeastaan kustantajan vika. Mitäs lähtivät ennen kirjanäyttelyn loppua livohkaan. Olisin vaan saanut Brucen omistuskirjoituksenkin ja kaikkea.

Hypistellessäni mietin myös kysymystä lukeneisuudesta. Olen lukenut Iliaan ja Odysseian; Euripidesta, Aristofanesta, Sofoklesta, Ciceroa, Ovidiusta ja tietysti Saphoa; Molierea ja Shakespearea; Dantea; Bocciaa; Lorcaa; Poea ja Lovecraftiä; Brechtiä, Beckettiä, Ionescoa ja luonnollisesti Sartrea; muutaman niteen Platonia ja Aristotelestä; Nietszheä ja Wittgensteinia; Buttleria; Marxin pääoman sekä Sun Tzun ja Clausewitsin sodankäyntineuvot; Leninin Valtion ja vallankumouksen sekä Hitlerin Taisteluni; Tsehovia ja Ibseniä; noin puolet Vanhasta testamentista ja hieman vähemmän uudesta; jossakin määrin Koraania; Huxleytä ja muutaman muun utopiakirjan - dystopioitakin; klassisen Kasvun rajat raportin ja sen jatko-osan Ylittyvät kasvun rajat; Tamminiemen pesänjakajat ja Heikinheimon Mätämunan muistelmat; niin toki myös Paavo Väyrysen On muutoksen aika 1:n. Muutaman niteen siis. Voisiko näillä kirjoilla päästä jo nuoremman lukeneiston edustajaksi. Sellaiseksi, jolla on oikeus nauttia esseekirjallisuudesta. Sillä, kuten vanhan herran kanssa tänään Akateemisessa keskustelimme Envallia hypistellessä - esseekirjallisuudesta voi nauttia vasta sitten, kun fakta (tietokirjallisuus) ja fiktio (kaunokirjallisuus) alkavat muodostaa päässä sellaisen toisiinsa kietoutuneen verkon, jota lukeneisuudeksi kutsutaan.

Ostin Akateemisesta Michel de Montagnen esseiden I osan. 1500-luvulla elänyttä herraa pidetään esseekirjallisuuden isänä. Essee - harjoitelma, ajatelma - elää useissa blogeissa kaunista renesanssiaan - niissä blogeissa, jotka ovat ennemmän kuin päiväkirja, mutta vähemmän kuin pamfletti. Hyvä essee on tutkielma - sisäänpäin - itseen.

Helsingin Sanomissa oli tänään suomalaista koulutusjärjestelmää kuvaava kaavio, jonka lähteeksi lehti ilmoitti opetushallituksen. Kaaviossa pisti silmään korkea-asteen duaalijaon puuttuminen. Peruskoulusta kuljettiin ammattikouluun ja lukioon -> mutta näistä kummastkin vain korkeakouluun. Korkea-asteen duaalimalli on murtunut siis Helsingin Sanomissa. Ehkä kohta se murtuu julkisesti jo muuallakin. Käytännössä se on ollut jo pitkään murtunut. Kun murtuma tunnustetaan tulisi ottaa viikate kouraan ja leikata. Korkea-aste kaipaa harvennushakkuuta, jossa olisi erityisesti pohdittava tiettyjen alojen ensimmäisen ja toisen syklin koulutusvastuun työnjakoa. Kysynpähän vain, että tulisiko esimerkiksi Kuvataideakatemian aloittaa vasta toisesta syklistä - enkä ole ensimmäinen joka kysyy. Myös muiden alojen osalta voisi esittää samanlaisia kysymyksiä, mutta mitä "merkittävämpi" ala sitä vaikeampaa on koulutuspoliittinen keskustelu - joten maistelkaa tuota kysymystä ja siirtäkää sen jälkeen katseenne esimerkiksi tiettyihin sosiaalialoihin.

Viikko teatterintutkijoiden maailmankongressia on takana. Ohjelmassa oli työtä, teatteria, kuohuviiniä ja kaikenlaisten tutkimuspapereiden ihmettelyä.

Pohdiskelin päässäni larppaamista - sitä kuinka esiintyjä, esitys ja esityksen vastaanotto sulautuvat larpatessa yhdeksi larppaajan itsensä sisäiseksi prosessiksi esiintyjän ja yleisön käsitteiden sulautuessa esitykseen itseensä. Muutama amerikkalainen pohdiskeli avataren vaikutusta virtuaaliympäristössä käytyihin keskusteluihin -> keskustellaanko avatarta käyttäen erilailla, eriasioista kuin esimerkiksi tekstipohjaisissa ympäsristöissä. Amerikkalaisen sedän mielestä keskustellaan. Perinteiseen esitysanalyysiin, historiografiaan ja draama-analyysiin viertäviä keskusteluja en jaksanut seurata. Beckett paneelin missaaminen harmittaa hieman - mutta kun ei voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa. Valitettavasti.

Niin ei edes yliopistolla ja Conissa. Vaikkakin ehdin Conista perjantaina vilauksen nähdäkin kun kierrätettiin muutamaa vierasta mm. larppaajia ihmettelemässä. Ja siellä sitä oli bofferikansaa.

Kuohuviiniä tuli joutua monena iltana ja päivänä. Väsyneessä kuohuviinihiprakassa pään tyynyyn laittaminen ilta toisensa jälkeen ei ole lainkaan huono kokemus - hieman rasittava kyllä.

What Tammy needs to know performanssin kävin katsahtamassa Kiasma teatterissa. Sangen oivallinen, vaikkakaan ei mikään maata mullistava. Kongressivieraista pääosin koostunut yleisö eli hyvin mukana kuten hesarin kriitikkokin päivän lehdessä totesi. Hyvä esitys lohduttaa hieman siihen suruun että teatterikesä jäi sitten tänä vuonna väliin.

Nyt se on sitten alkanut. Niin mikä siis. No päivittely lukion oppikirjojen kalleudesta. Päivittely kuuluu alkusyksyyn niin kuin kuuluvat lumi yllätti autoilijat tyylin uutisoinnit sitten loppusyksyyn. Päivystävä iltapäivälehti laski Lukiolaisten kirjakaupan olleen halvin. Toinen lehti kertoi lukiokirjoissa olevan hyvän katteen. Kolmas kertoi, että kirjoja on etsittävä käytettyinä nettikaupoista. On siis syksy. Aikoinaan toimittajat kiusasivat minua kyllästymiseen asti haastatellen lukiokirjojen kalleudesta. Niin olivat kiusanneet edeltäjiäni ja ovat kiusanneet myös seuraajiani. Muutama viikko ja sitten liitto varmaan jyrähtää kannarillaan ja laskelmillaan - tai en tiedä - päämatemaatikko Uusitalo ei ole siellä enää toissä. On siis syksy. Onneksi sitä ei huomaa lämpötiloissa. Täytyy kai tehdä uusi tagi syksy 2006. En tehnyt aiemmin kun kuvittelin valmistuvani syksyksi - ja valmistuneiltahan yliopisto vie tämmöiset blogit pois.

Siinä se on kai se mitä minulle kuuluu. Päivät menee töissä - tai siis heräämisen ja illan tv-sarjojen välinen aika. Työ on kivaa - mutta kahdeksan tuntia ajattelemista on aikas kuluttavaa. Kuka hullu on keksinyt ajatuksen siitä, että ihminen kykenee kahdeksaan aktiiviseen tunttin vuorokaudessa ja että ne pitäisi vieläpä luovuttaa työnantajan käyttöön. Ei onnistu. Kahdeksan aktiivista tuntia vuorokaudessa on sulaa hulluutta - nukkumisen ja kahvinjuonnin ohella vuorokauteen mahtuu ehkä neljä - oikein hyvänä päivänä kuusi - aktiivista tuntia. Ihailen pelonsekaisin tuntein niitä ihmisiä, joilla on työn ohessa harrastuksia - ja kunnioitan suuresti jokaista joka kykenee ennen töitä käymään esimerkiksi jumpassa tai kuntosalilla klo 7-9 välillä aamulla. Näitä superihmisiä tuntuu olevan puolet työpaikkani naisista - ja illalla nämä superihmiset omistautuvat perheelle,lapsille jne.

Opiskelua on kesällä kuulunut yhden tentin verran. Yksi essee pitäisi myös vääntää. Ei huvita yhtään, kun kirjoittaa tutkimusta työkseen. Sanan säilä on kulutettu.

Pitäisi myös tarttua graduun. Saattaa se kunnialla loppuun. Ja valmistua. Sitten ei kuuluisi enää valmistumattomuutta.

Edilexin (www.edilex.fi) asiantuntijakirjoituksissa on julkaistu Jaakko Rannan ansiokas hallinto-oikeuden pro gradu (eximian arvoinen - eli ei siis mikään turha työ) ylioppilaskuntien oikeudellisesta asemasta. Työ on siitä mielenkiintoinen, että Ranta on ottanut ylioppilaskunnan oikeudellista asemaa käsitellessään huomioon ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntia koskevat säädökset ja lainvalmistelutyöt.

Ranta on työssään etsinyt olennaisia ylioppilaskuntien oikeudelliseen asemaan vaikuttavia elementtejä ja toisaalta luonut kokonaiskuvaa siitä oikeudellisesta kontekstista, jossa ylioppilaskunnat toimivat. Hän tuntee selvästi ylioppilaskuntien toimintaympäristön ja ylioppilaskuntia koskevat normit ja pyörittää ne oikein kauniisti hallinto-oikeudellisen käsiteapparaatin kautta systemaattiseksi esitykseksi.

Olen kuitenkin muutamasta kohdasta hänen kanssaan eri mieltä. Hän ei näe ylioppilaskuntien ja ammattikorkeakoulujen de facto tehtävissä yhtäläisyyksiä ja päätyy siten ylioppilaskuntapykälän ja opiskelijakuntapykälän de jure samankaltaisuuden havaitessaan toteamaan, että "ylioppilaskuntia koskevien säädösten kopiointi [opiskelijakuntapykälään] antaa aihetta kritiikkiin" ja toteaa samassa yhteydessä opiskelijakuntien itsehallinnon ylioppilaskuntien itsehallintoon vertailukelvottomaksi. Käsitellessään opiskelijakuntien julkisia tehtäviä ja pakkojäsenyyttä hän ei peilaa perustuslakivaliokunnan amk-opiskelijakuntia (ja niissä lausuttuja opiskelijayhteisöjen pakkojäsenyyden perusteluja) takaisin ylioppilaskuntiin. Hän tekee ihmisoikeustuomioistuimen in addmissible ratkaisuista (joissa siis todetaan että ylioppilaskunnnat eivät kuulu sopimuksen soveltamisalaan) johtopäätöksiä kuin kyse olisi varsinaisesta (pakkojäsenyyden sallivasta) asiaratkaisusta. Hän näkee ylioppilaskunnat uniikkeina lainsäädäntöjärjestelyinä. Hänen näkemänsä ylioppilaskunnan uniikkius karisisi kuitenkin vertaamalla ylioppilaskuntaa lukiolain ja ammattikoululain mukaiseen oppilaskuntaan.

Rannan sinänsä ansiokas työ sijoittuu siis siihen kastiin, jossa yliopistolaitoksen sisällä silmät ummessa yliopiston omaa erikoislaatua ihastellen tarkastellaan jotakin yliopiston osaa ja todetaan se vallan omalaatuiseksi - sellaiseksi, jolla ei ole vertailukohtaa yliopiston ulkopuolella. Tämä tietynlainen "ylioppilaskuntakentän omahyväisyys" on tekijä, joka jossakin määrin lienee estänyt Rantaa näkemästä sellaisia analogioita (oppilaskuntien ja opiskelijakuntien sekä ylioppilaskunnan välillä), jotka olisivat rikastuttaneet hänen analyysiään ja voineet kirvoittaa kriittisempään kirjoitteluun.

Kaiken kaikkiaan työ on kuitenkin kerrassaan erinomainen. Käykäähän katsomassa. Yliopistojen verkosta ja proxyjen kautta pääsee työhön käsiksi, jos se osoittautuu sijainniltaan liian suojatuksi.

ks. Jaakko Ranta: Ylioppilaskuntien oikeudellisesta asemasta. Julkaistu Edilexin asiantuntijakirjoituksissa

Tämä viesti liittyy aiempiiin, joissa olen pohtinut Pentti Arajärven käsityksiä opiskelijayhteisöjen oikeudellisesta asemasta ja esittänyt oman kannanottoni ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden perusoikeudellisesta oikeellisuudesta ottaen huomioon opiskelijakunnan asemasta säätämisen yhteydessä lausuttu.

Tutkimuksen tausta: Vuosi sitten ylioppilaslehti uutisoi, että oikeustieteellisiin tiedekuntiin ei voi päästä ilman valmennuskurssia. Ylioppilaslehti johti tämän päätelmänsä siitä tosiseikasta, että miltei kaikilla oikeustieteelliseen päässeillä oli takanaan valmennuskurssi tai useampia. Oikeustieteelliseen pääsyä pidetään muutoinkin vaikeana ja sen katsotaan edellyttävän kurinalaista lukuprosessia, johon on uhrattava useita kymmeniä tunteja.

Tutkimusasetelma: Testatakseni yllä olevien väitteiden paikkansa pitävyyttä päätin suorittaa sosiologisen kenttäkokeen käyttäen koehenkilönä itseäni. Lienee syytä sanoa muutama sana siis omasta kosketuksestani oikeustieteeseen - olen suorittanut Tampereen yliopistossa julkisoikeuden oppimäärään kuuluvat kurssit, joissa on käsitelty koealueeseen kuuluvia aihekokonaisuuksia lukuunottamatta rikosoikeutta ja persoonallisuusoikeutta (jotka muodostivat noin 25% koealueesta). Ilmoittauduin Lapin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykokeisiin. Selailin koekirjallisuutena olevia kirjoja noin 6 tuntia. Menin kesken työpäivän ns. pitkälle lounaalle, jonka aikana suoritin pääsykokeen (jonka siis saattoi suorittaa Helsingissä).

Tutkimustulos: Pääsin sisään Lapin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan.

Johtopäätös: Oikeustieteelliseen tiedekuntaankin on mahdollista päästä sisään suhteellisen olemattomalla lukemisella ilman kalliita valmennuskursseja kunhan omaa riittävän etukäteistietämyksen ainakin suurimmasta osasta koealueeseen kuuluvia asioita. Kokeessa mitataan siis onnistuneesti muutakin kuin vain kirjallisuuden ulkoaosaamista. Näin.

Ja jotkut sitten sanovat, että minä en suhataudu pääsykokeisiin ja hakemiseen riittävän vakavasti. Pyydän jo etukäteen anteeksi siltä ensimmäiseltä ulosjääneltä, jonka opiskelupaikan olen vienyt. En tunne kuitenkaan huonoa omaatuntoa. Suomessa on yliopistojen aloituspaikkoja aivan liikaa. Niin ja saatanhan minä intoutua opiskelemaankin. Mene ja tiedä. Ainakin saan uuden kannettavan. Edellisen särjinkin joulukuussa.

Olen katsonut viikon sisään ihan valtaisan määrän kotimaista elokuvaa, kun sitä on voinut töistä kotiin kantaa. FC Venus oli vaikuttavapi kankaalta kuin dvd:ltä, vaikka toinen katselukerta osoittikin sen yksiulotteisemmaksi tuotteeksi, kun ensimmäisen kerran tuottama mielikuva oli. Jouko Aaltosen Kenen joukoissa seisot -dokumentti jaksoi vaikuttaa uudestaan ja uudestaan. Se tunnelma ensi-illassa oli keväällä käsinkosketeltava, mutta kyllä siinä vieläkin sitä tunnelmaa oli. Ihan liikutuin. Tyttö sinä olet tähti oli ihan ok, mutta ehkä kuitenkin aika lähellä sitä kotimaisen elokuvan osaa joka minua vieroksuttaa. Juuri äsken katsoin piirrosanimaation Siberian express. Hieno oli - ei voi muuta sanoa. Viime viikonloppuna oli agendalla Pavlovin koirat. Vaikutuin. Pesäpuu -dokumentissa oli puolituttuja. Sanoma oli, että hyväosaisilla ja huono-osaisilla nuorilla on molemmilla raskasta. Juups. Onneksi siinä ei kuitenkaan puhuttu prekariaatista. Vierastan käsitettä edelleen. En osaa määritellä sitä. Pitänee kai lukea se Hoikkalan ja kumppaneiden teos. Kävin myös Kiasmassa katsomassa ARSin uudelleen. Kotimainen valituskuoromme lauloi englantilaista paremmin - suorastaan julistaen. Jäin vain miettimään miksi englantilainen oli miesvoittoinen ja suomalainen naisvoittoinen. Kertooko se jotain? Ja mistä? Ehkä katson illalla Kaurismäen Laitakaupungin valot. Se olisi melankolista sivistysevästystä se. Tälläistä minulle tällä kertaa.

Helleaalto on ainakin hetkellisesti ohi ja veistos jälleen omalla paikallaan työpöydällä. On keskikesä ja kantakaupungin virastot ovat tyhjentyneet. Useammalla lähilounaspaikalla on ovessa kyltti: kesälomalla. Keskikesän selviä merkkejä ovat myös viraston henkilökunnan keski-iän äkillinen romahtaminen (täällä taisi laskea hetkessä sellaiset viisitoistavuotta) ja se, että aivan kohta sanomalehden sääsivun poikkeuksellisen lämmin lämpötila käyrä alkaa osoittaa sivun ylälaidan jälkeen kohti alalaitaa.

On helle. Työhuone on kuin sauna, vaikka naapurityöhuone onkin vieläkin kuumemmassa kuosissa. On pakko pitää ikkunaa auki ja leikkiä tuuletinleikkiä (vaarallisia muuten nuo tuulettimet ihmisille, jotka eivät osaa pitää työpöytäänsä järjestyksessä - paperit lentää kaikkialle). Ikkunan aukipitämisen hankaluus on siinä, että hakaset on vain ulommassa. Sisempi on pöngättävä jotenkin pysymään auki. Katseeni hapuili työhuonetta pitkin poikin sopivaa pönkää etsien. Ja siinä se oli silmien edessä. Veistos. Sellainen rintakuvan kokoinen, mutta modernimpi. Mieleen tulee sukeltaja vanhassa sukelluspuvussa tai myyrä. Hieman abstrakti veistos siis. Mutta aivan täydellinen käyttöesine se on. Laitoin sen ikkunalaudalle pöngäksi. Taatusti pysyy. Tuntuu olevan rautaa tai jotakin. Kävin katsomassa ikkunan ulkopuoleltakin. Näyttää hassulta, kun veistos patsastelee aukinaisessa ikkunassa. Taidetta kansalle!

Maailmanpankin julkaisusarjassa on ilmestynyt sähköinen julkaisu (pdf) Suomen koulutuspolitiikan kehityksestä vuodesta 1968 nykypäivään. Selailtuani sen läpi väittäisin, että se kertoo pitkälti samaa tarinaa kuin Osmo Lampisen kirja Suomen koulutusjärjestelmän historiasta (oikein hyvä kirja muuten!) - mutta myös joitakin painotuseroja tuntui tästä maailmanpankin julkaisusta löytyvän. Selailkaa

Suomalaiset ovat EU-skeptisintä kansaa. Sen kunniaksi sivistäkäämme itseämme taatusti federalistisella paatoksella. The New Federalist ilmestyy verkossa ranskaksi, englanniksi ja italiaksi http://www.taurillon.org/ . Pikasilmäys lehteen kertoi sen sopivan muillekin, kun Altiero Spinelli institute for federalist studies -instituutin kasvattamille tosiuskovaisille. Ja tosiuskoivaisille sitten Spinelliä vuodelta 1941:

"The dividing line between progressive and reactionary parties no longer coincides with the formal lines of more or less democracy, or the pursuit of more or less socialism, but the division falls along a very new and substantial line: those who conceive the essential purpose and goal of struggle as being the ancient one, the conquest of national political power, and who, albeit involuntarily, play into the hands of reactionary forces, letting the incandescent lava of popular passions set in the old moulds, and thus allowingold absurdities to arise once again, and those who see the main purpose as the creation of a solid international State, who will direct popular forces towards this goal, and who, even if they were to win national power, would use it first and foremost as an instrument for achieving international unity."

Kasaan parhaillaan töissä pohdinta-jaksoa ja sitä varten olen selaillut tiedeherrain lärpäkkeitä sukupuolen vaikutuksesta siihen ja tähän suomalaisessa yhteiskunnassa. Vaikka koulutuspolitiikka ei tällä kertaa olekaan fokuksessa niin olen, tapoihini pinttyneenä, lähminyt myös koulutuspolitiikkaa sivunneita sivuja. Törmäsin siinä yhteydessä analyysiin, joka on harvinaisen tosi ja pitäisi pitää aina valintajärjestelmiä kehitettäessä ja aloituspaikoista keskusteltaessa naaman edessä tai ainakin post-it -lapulla takaraivossa:

"On ristiriitaista, että naisten koulutuksellinen ylivertaisuus miehiin nähden kasvaa ja samanaikaisesti koulutusvalinnat naisten ja miesten välillä tapahtuvat yhä painavammin perinteisen sukupuolijaon mukaisesti. Tämä on johtanut siihen, että työelämän tarpeet ja koulutustarjonta ovat etääntyneet toisistaan. Kärjistetysti voi sanoa, että miehet pääsevät selvästi helpommin miehisille koulutusaloille, joilla koulutustarjontaa on lisätty erityisesti teknisillä aloilla. Samanaikaisesti naiset kilpailevat keskenään naisvaltaisten alojen koulutuspaikoista."

Aamen.

Olen kirjastolaitoksen suurkuluttaja. Tosin säästän myös kirjastolaitoksen tiloja varastoimalla tavallisesti hyllymetrin-puolitoista kirjaston kirjoja kotonani. Tavallisesti lainassa olevien kirjojen määrä on siinä 50 ja satunnaisesti se kasvaa liki sataan. Olen hyvä lainaaja, mutta huono palauttaja. Jokunen kirja on ollut lainassa jo vuosia. Nuo teokset ovat tosin sellaisia joiden koko potentiaalisen lukijakunnan uskoisin tuntevani henk.koht.

Tuen kirjastolaitosta vuosittain reippaalla sadalla eurolla sakkomaksujen muodossa. Omaa laiskuutta tiedän. Ajattelin vain, että tälläinen kaltaiseni kanta-asiakas voisi alkaa kerätä bonusta, jos kirjastolaitos ottaisi käyttöön jonkun bonus-korttijärjestelmän. Esimerkiksi sellaisen, että maksettuaan sakkoja vaikka 40 e saisi lipukkeen, jolla voisi nauttia yliopiston pääkirjaston Rotundan alakerran kahviossa ilmaiset munkkikahvit. Kirjastoon on saatava kanta-asiakasjärjestelmä. Vaadin!

Missä hetken oleskelenkin, niin sinne alkaa ilmestyä kirjapino. Ja tuosta levittyvästä kirjapinosta yhdistettynä muistiinpanoihin, raapustelmiin ja muuhun paperisälään muodostuu kaiken työpöytätilan vievä mörkönen - ainakin työpaikkojeni siivoojien paheksunnan kohde. Niin on päässyt käymään tälläkin kertaa. Työpöydän epäjärjestyksessä lojuu pino tutkimuksia auki ja hiirenkorvilla - korostuskyniä kirjanmerkkeinään pidellen. Työpöydällä lepää luettuja tutkimusraportteja kaikkiaan sellaiset kolmetuhatta sivua. Olen tainnut lukea kaikenlaisia tiedeherrain sepustuksia kuukauden sisään sellaiset nelisentuhatta sivua. Ei mikään ihme, että juhannuksen paluujunassa ahmimani romaani Tim Krabben Jäljettömiin tuntui niin virkistävältä. Teos oli totesisti rakkaustarina ja tutkielma pahuudesta samoissa kansissa - kuten takakansi lupasi.

Olen lukenut viime kuukausina huolestuttavan vähän kaunokirjallisuutta. Muutaman romaanin, Beckettiä, pari Tsehovin näytelmää ja hieman runoja. Kesä on dekkarien aikaa. Pitäisi kai ostaa taas joku dekkari. Bibliofiliani pahenee. Katselen romaaneja useammin kirjakaupassa kuin kirjastossa. Hyi minua! Ehkä se johtuu siitä, että olen Tampereen kaupunginkirjastoon lainakiellossa, enkä häärää muutoinkaan Tampereella kirjallisuusaineiden kimpussa kuten Helsingissä tein. Jos tekisen kävelymatkan jonakin iltapäivänä Teatterikorkean kirjastoon ja ottaisin pinon jonkin tuntemattoman näytelmäkirjailijan tekeleitä. Se voisi olla viisautta.

Kävelin Liisankatua keskellä tietä lounastamaan vakipaikkaani Snellmanninkadun kivijalan italialaiseen. Kuinka erilaiselta katu näyttääkään keskellä ajorataa kävellessä, kun sen reunassa jalkakäytävää tallustaessa. Kuinka suuri tila ruutukaava-alueellakin on varattu pyhän peltilehmän käyttöön. Niin miksikö kävelin keskellä katua? Lähinnä siksi kävelin, että siihen tarjoutui tilaisuus, koska katu oli poikki sen tähden, että raitiovaunukiskoja vaihdettiin laulun Mikko Monosen ruumisarkkuliikkeen kohdilla.

Juhannuskin on takana. Grillittua nautaa, sikaa, kanaa ja kalaa tuli nautittua aivan loistavassa seurassa. Muutama yllätysvieraskin, kuten herr Lindström, piipahti paikalla, mikä oli kerrassaan parahultaista. Kaksikymmentä henkeä saman pöydän ympärillä nauttimassa kollektiivina valmistettua ateriaa - aikas loistoa.

Sitten päivän valitusosuus. Olen jo jokusen viikon manaillut työmatkaa aamun raitiovaunussa. Joku valopää on ilmeisesti keksinyt, että kesäkuun alun jälkeen työmatkalaisten määrä puolittuu, kun on päättänyt supistaa aamun ratikkavuoroja isolla kädellä. Voin kertoa, että ei puolitu. Sen sijaan aamun työmatkalaisten määrä samassa ratikassa tuplaantuu. Ja helteellä se jos jokin ilahduttaa aamupöpperöistä ihmistä.

Lomailin viikonlopun Virossa. Oli lystiä ja hellettä. Törmäsin tuttuihin lautassa meno- ja paluumatkalla. Söin Tallinnassa japanilaisessa ravintolassa. Puikkotaitoni ovat selvästi hakusessa. Kävin KuMussa. Aika vaikuttava rakennus. Arkkitehtuuri oli sisältä hirveän Kiasman kaltainen. Villu Jaanissoon kokoama rintakuvaseinämä oli vaikuttava. Kävin myös miehitysmuseossa. Siellä oli suuria paikallisten merkkihenkilöiden neuvostoaikaisia patsaita. Leniniltä näyttäminen oli patsaiden perusteella niissä esitettyjen keskuudessa muotia. Heh! Kävin myös Tartossa. Zavotissa törmäsin Suur-Mikkoon, kadulla alkoholiliikkeen edessä Jaakkoon jne. Tartossa oli yliopiston taideosaston lopputyönäyttelyä. Muutama maalaus oli kerrassaan oivallinen. Kuten se, jossa nuorta alastonta naista esittävän kuvan häpykarvoitus oli ommeltu kultalangasta Adidas-merkin muotoon ja signeerauksen virkaa toimitti maalauksen laidassa oleva tuotemerkki.

Loman jälkeen koitti työ. Olen suunnitellut töissä uutta kesälomareissua. Mihinkäs menisin? Ja milloin?

Olen selvästi urautunut työelämään. Teen työpäivän ja vapaapäivän lisäksi jo käsiteellisen eron työviikolle ja lomaviikolla. Voi taivaallista. Työ on selvästi pahasta. Taidan lähteä töistä kahvilaan. Moi!

Tänään istuin aamulla töissä kahvikuppi kädessä ja Helsingin Sanomat edessäni. Silloin se iski. Ajan kuluminen. Voi herranen aika. Uutinen kertoi, että ensi kesänä on jälleen se kesä, kun Kasselin kaupunki Saksassa täyttyy nykytaiteesta - ensi vuosi on Dokumentan vuosi. Järjestysnumero tapahtumalla on 12. Olin katsomassa järjestysnumerolla 11 kulkenutta biannaalia. Se oli upea. Hienoja videoteoksia läkähdyksiin asti, jokunen mieleen jäänyt veistos ja monta maalausta, jotka olen kaikki jo unohtanut.

Dokumenta on joka viides vuosi. Edellisestä on kulunut kesällä jo neljä vuotta. Aika kuluu. On eteenpäin menevää liikettä ja sille vastakkaista liikettä. On rattaita ja on rataskapuloita. Aika kuluu. Joskus se matelee. Joskus se laukkaa.

Ehkä olen ensi kesänäkin Kasselissa.

Olipa kerran opiskelijajärjestö, joka julisti opiskelijoiden olevan köyhiä ja tarvitsevan lisää rahaa. Se oli sama opiskelijajärjestö, joka päätti juhlia syntymäpäiviään ja uutta graaffista ilmettä (eräässä toisessa opiskelijajärjestössä sitä olisi kutsuttu identiteettiuudistukseksi) oikein illallisjuhlalla. Tuon juhlan illalliskortin hinta oli 85 euroa opiskelijajärjestön blogin keskustelupalstan mukaan. Ehkä kutsua ei oltu edes tarkoitettu opiskelijoille - erheessä vain sellaisille eksynyt? Tai sitten (jos opiskelijoilla on siis moisia irtorahoja laittaa sellaiseen tavanomaiseen illalliseen) opintotukea ei oikeasti tarvitse korottaa vielä viiteentoista vuoteen - ainakaan ammattikorkeakoulusektorilla.

[via http://kallio.samok.fi/blog/index.php?blog=8&title=liittokokous_tulee&more=1&c=1&tb=1&pb=1#comments]

Aikoinaan kun työkseni valvoin lukiolaisten etua niin leikittelimme kahvikupin äärellä hypoteettisilla ja absurdeilla edunvalvontaongelmilla. Eräs skenaario oli kokelas, joka poistuisi yo-tutkinnosta ennen pyhää kello 12 kongia... lähtisi siis vain kävelemään ennen kuin ylioppilastutkintolautakunnan ohjeet sallivat. Mietimme mitä tapahtuisi. Enää ei tarvitse miettiä. Oikeus on vastannut kysymykseen.

Turun HAO 31.5.2006 06/0359/3

Diaarinumero: 00869/06/1301
Taltionumero: 06/0359/3

Antopäivä: 31.5.2006

Ylioppilaskirjoitukset
Törkeä järjestyksen rikkominen

Tutkintokerran kokeiden hylkääminen

Diaarinumero: 00869/06/1301
Taltionumero: 06/0359/3

Antopäivä: 31.5.2006

Asialuokitus: 1.05.02

Oikeuskysymyksenä asiassa oli, onko ylioppilaskoetilaisuudesta poistuminen ennen kello kahtatoista törkeää järjestyksen rikkomista, joka aiheuttaa kaikkien samalla tutkintokerralla suoritettujen kokeiden katsomisen hylätyiksi.

Ylioppilastutkinnon järjestämisestä annetun lain mukaan kokelas, joka syyllistyy vilpilliseen menettelyyn tai vilpin yritykseen taikka avustaa siinä tai muutoin törkeästi rikkoo järjestystä, menettää oikeutensa osallistua kokeisiin kyseisenä tutkintokertana. Kokeet, joihin kokelas on samalla tutkintokerralla osallistunut, katsotaan hylätyiksi.

Rehtori oli päätöksessään katsonut X:n rikkoneen törkeästi ylioppilaskoetilaisuuden järjestystä poistumalla kokeesta ohjeiden vastaisesti ennen kello kahtatoista. Tämä teko oli aiheuttanut kaikkien X:n keväällä 2006 suorittamien ylioppilaskokeiden hylkäämisen.

Hallinto-oikeus kumosi X:n valituksesta rehtorin päätöksen lainvastaisena katsoen, ettei pelkästään se, että X oli vastoin ohjetta poistunut koetilaisuudesta ennen puoltapäivää ole yllä mainitussa lainkohdassa tarkoitettua törkeää järjestyksen rikkomista.

Laki ylioppilastutkinnon järjestämisestä 11 §

Luen työkseni papereita ja pyörittelen tietokoneella olevia lukuja. Teen siis kvantitatiivista tutkimusta. Paperit ja luvut asettuivat hetki sitten sellaiseen asemaan, jota voinee kutsua tutkimuksen tuottamaksi uudeksi tiedoksi - sellaiseksi, joka ei ainoastaan todista vanhojen tutkimusten kuvaaman tilan jatkuneen nykyisyyteen, vaan tuo esiin aivan uuden löydön. Jee! Tätä hetkeä sietääkin juhlia. Oikea tutkimustulos. Jos olisin luonnontieteellisellä tutkimusalalla sanoisin kai Heureka! Voihan diskurssi sentään, että olen humanistis-yhteiskuntatieteellisellä tutkimusalalla.

Työpöytäni täyttyy paperiläjistä. Siellä on käppyröitä, kaavioita ja kaikenmaailman tilastollisia tietokoneajoja. A3:sia koska täytyyhän A3-koon tulostimesta ottaa kaikki ilo irti. Olen oppinut, että miltei kaikki tilastoajot maan ja taivaan välillä (paitsi se gradussani käyttämäni klusterointi) on mahdollista ja vaivatonta tehdä excelissä. Yliopistomaailma vaan jotenkin tuntuu opettavan siihen, että SPSS:tön kvanttitutkimus ei ole kvanttitutkimus lainkaan. Kyllä se työelämä opettaa - Microsoft ohjelman käyttäjäksi näköjään.

Huomenna ajattelin lueskella ulkomaisia tieteellisiä julkaisuja ja juoda vichyä. Siinä sivussa pitäisi jälleen aakkostaa aineisto. Onnistun pläräämään sen jatkuvasti täydelliseen epäjärjestykseen. Mutta kansioon en sitä laita. Eihän kansiossa olevaa aineistoa voi pinota erilaisiin pinoihin pöydälle. Erikorkuiset lomakepinot pöydällä ovat paljon sympaattisempia kuin graaffit koneen näytöllä. Taidan olla hupsu, mutta tykkään katsella notkuvien paperipinojen korkeutta. Sitä saa ihan erilaisen kosketuksen dataan, kun siirtelee tapauksia pinosta toiseen. Joku voisi tosin kutsua sitä myös osoitukseksi liiasta luppoajasta. Tehokkuus kun kerran on se päivän sana.

Eräänä päivänä maailma tuli valmiiksi. Tuhansia vuosia sitä oli rakennettu. Loputtomia palavereja oli pidetty. Kahvia ja voisilmäpullia oli kulunut tuhottomasti. Suunnitelmat olivat menneet uusiksi niin monta kertaa, että alkuperäisiä tutkimaan oli syntynyt kaikenlaisia tieteenaloja teologiasta kvanttifysiikkaan. Siksipä sitä ei heti meinattukaan uskoa, kun Uppsalan yliopistossa eräs nuorempi tutkija, teologi koulutukseltaan, oli havainnut maailman saavuttaneen juuri sellaisen tilan, jonka Jumala oli eräässä hieman vähemmän tunnetuksi tulleessa pyhässä tekstissään, eräästä egyptiläisestä luolasta löydetyssä koptiksi kirjoitetussa, ilmoittanut eräälle profeetalle valmiin maailman ideaalina.

Itseasiassa uutinen saavutti laajempien kansanryhmien tietoisuuden vasta siinä vaiheessa, kun kehitys pysähtyi. Pörssi ei notkunut. Inflaatio vakautui. Ja jopa sotien määrä vakiintui kolmeen laajempaan konfliktiin vuodessa ja yhteen atomipommin käyttöön johtavaan puolessa vuosisadassa.

Johtavat tutkijat, kirkkoisät, poliitikot ja miljardöörit kokoontuivat yhteen New Yorkin kaupunkiin uudelle mantereelle, valmiin maailman talouden keskukseen, tarkastelemaan maailmaa. Viikkoja kestäneen ja jokaisen tilintarkastajan märkää päiväunta muistuttaneen tarkastelunsa päätteeksi Bill Gates, joka oli varakkuutensa joukosta joukkoon kutsuttu, lausui tiedotusvälineille: "Ei siitä hyvää tullut, mutta valmis se on. Yhtä vakaa kuin Windows-käyttöjärjestelmä". Muuan Steve niminen mies oli ainoa joka nauroi lausahdukselle. Sisäinen tarkastus oli siis todennut maailman valmiiksi. Se ei kuitenkaan riittänyt. Oli hankittava myös ulkopuolinen arvio.

Kirkkoisät toimeenpanivat yltiöekumeeniset menot, joiden tavoitteena oli saada Jumala, johon ekumeenisin tarkoitusperin viitattiin enää vain hymähdyksellä hmm, josta ei käynyt ilmi Jumalan sukupuoli, nimi, olomuoto, määrään liittyvät tekijät tai mikään muukaan sellainen, joka olisi ekumeenista menoa häirinnyt. Yhteyttä hmm:n oli päätetty yrittää lokakuun kuudentena. Päivä oli kaunis, mutta ei tuottanut muuta tulosta kuin sen, että Paavi ilmoitti valaistuneensa. Hmmm ei millään tavalla ottanut kantaa maailman valmiuteen.

Niinpä poliitikot ja miljardöörit varustivat retkueen, jolle annettiin käyttöön yksi NASAn avaruussukkula. Retkueen tarkoituksena oli etsiä maailmankaikkeudesta sellainen riippumaton asiantuntija, joka voisi tulla tarkastelemaan maailmaa ja toteamaan sen valmiiksi. Siitä on nyt noin yksitoista vuotta, kun retkikunta lähti matkaan. Siitä lähtien olemme odottaneet.

We are the last five. In the present as were we still. It is spring. Time passes. First without words. I switch on. Not good. I switch off. I start again. We are the last five. It is spring. Time passes. First without words. I switch on. Good. I am alone. It is spring. Time passes. First without words. In the end Bom appears. Reappears. Good. I switch off. I start again. We are the last five. It is spring. Time passes. I switch on. Good. I am alone. It is spring. Time passes. Now with words. in the end Bom appears. Reappears. - - Not good. I start again. - - Good. - - Good. In the end Bim appears. - - Not good. I start again. - - Good. - - Good. I am alone. It is summer. Time passes. In the end Bim appears. - - Not good. I start again. - - Good. - - Ah! - - Good. In the end Bem appears. - - Not good. I start again. - - Good. - - Good. I am alone. It is autumn. Time passes. In the end Bem appears. Reappears. - - So on. - - Good. It is winter. Time passes. In the end I appear. Reappear. Good. I am alone. In the present as I were still. It is winter. Without journey. Time passes. That is all. Make sense who may. I switch off.

Minä sitten niin pidän Beckettistä. Miksikö? Koska maailma on absurdi. Minä sitten niin pidän Becketistä. Miksikö? Olen kai mieltynyt tyhjyyteen.

Ostin Akateemisesta Becketin lyhytnäytelmäkokoelman. Yli puolet olen lukenut aiemmin, mutta vaikka käyttäisin koko elämän niiden lukemiseen, en silti tajuasi oikeastaan mitään. Olen miettinyt jo vuosia kuoleekohan Krapp, tuo vanha runkkari, loukkoonsa näytelmän lopussa? En tiedä, mutta luulen niin.

Alussa oleva katkelma on What Wheren kehyskertomus, jonka kertoo Bamin ääni.

P menee.

Kaikenlaisia kiinnostavia kursseja ovat opinto-oppaat (tai siis niiden verkkokorvikkeet, jotka valtaosan humanistisia ja valtiotieteellisiä aineita ovat verkkoon jo laittaneet) pullollaan. Ei huvita valmistua. Mieleni tekee mm. estetiikan Nietzsche kurssille, elokuva- ja tv-tutkimuksen itäeurooppalaisen elokuvan kurssille ja jokuselle yhteiskuntahistorian kurssille. Voihan mäntti, kun kaikenlaisia kivoja kursseja suunnitellaan valmistumisen jälkeiseen aikaan. Noh, kaippa se on kuitenkin valmistuttava. Onhan mulla kuitenkin opinto-oikeuksia tuolla toisissakin yliopistoissa.

Olen hengannut viimeiset kaksi päivää Taideteollisen elokuvatuotannon pääsykokokeissa. Hakeminen oli semmoinen ekstomporee ajatus tuossa keväällä. Tein ennakkotehtäviä parikymmentä minuuttia ja sulloin ne kuoreen. Pääsin suurimman karsinnan yli ja sain kutsun haastatteluun. Sen jälkeen koitti kutsu pääsykoeviikolle. Meitä oli maanantaina jäljellä 10 pyrkijää. Kaikenlaisia hassuja tehtäviä tehdessä hupeni kaksi päivää huipentuen uuteen haastatteluun. Sen jälkeen taululle ilmestyi kuusi nimeä. Omani ei ollut niide joukoissa. Perjantaina jäljellä on kaksi nimeä. Ne pääsevät sisään. Veikkaukseni on hakijat Toni ja Paula. Katsotaan sitten kuinka väärässä olen. Poppoo oli hauska. Kaikki oikeastaan jo sisällä jossakin taidealan ammattikorkeassa - jokunen valmis medianomi AMK:kin oli joukossa. Keski-ikä oli varmaan siellä 25-vuoden hujakoilla.

Viikonloppuna olin Maailma kylässä festareilla. Siellä oli kaksi oikein oivaa keikkaa ja muutama kohtalainen. Lauantain klubikin oli, etenkin ilmaiseksi sisäänpäässeelle, oikein lysti, vaikka illan kolmas esiintyjä haistattikin yleisölle kahden aikaan yöllä pitkät ja lähti kalppimaan. Et simmottis!

Huomenna taas töihin. Taiteen tekijää ei minusta tällä kertaa pääsykokeissa tullut. On aika siirtyä taas taiteen tutkijaksi viraston hämäriin tutkijankammioihin.

Kun Lordi aukoi kitaansa Ateenassa ja Eurovision välittämänä kotien telkkuruuduissa, minä nukuin. Kun Lordi aukoi kitaansa kansallistunteen täyttämällä kauppatorilla kansanjuhlan merkeissä, olin minä Kansallisoopperan katsomossa nauttimassa Tsehovin Lokkia balettina. Tämä Lordi ilmiö taitaa valua minulla sormien läpi. Ja sekös harmittaa aivan yhtä paljon kuin se, että havahduin vuonna 1995 Suomen jääkiekon mm-voittoon vasta jokunen viikko sen jälkeen. Ei siis harmita lainkaan. Baletti voittaa örveltävän lordikansan (sitä katselin ratikassa Oopperan pysäkin jälkeen) 10-0.

Oli muuten hyvä baletti. Suosittelen auliisti. Katsomossa tuli mieleeni, että olen viime aikoina katsellut tanssia sangen laiskasti. Viime vuodet sellaisen kolmisen esitystä vuodessa tahdilla. Joskus oli aika, jolloin katselin sitä enemmän. Pitäisi kai kurkkia taas Zodiakin ohjelmistoa.

Itseasiassa katsoin tänään toistakin tanssiteosta. Reijo Kelan legendaarinen ympäristötanssiteos Cityman vuodelta 1989 (oli muuten aikansa tapaus) on saanut uudelleen tulkinnan. Cityman II pyörii vielä muutaman päivän Vanhan ylioppilastalon vieressä.

...I'm the Cityman
I'm the best
Everyone would like to have my body
I'm the Cityman
My body is the best
Everyone would like to make love with me
I'm the Cityman
I'm rich
I'm the super power
I'm the Cityman
I'm the best
Every one would like to have my body...
(Reijo Kela 1989)

Olen tiennyt projekti Gutenbergistä, mutta en ole aiemmin vieraillut sen sivuilla. Nyt - kuningas Learin johdattamana löysin sinne. Suomenkielisenä on verkossa julkaistu niin Kiven Olviretki kuin Cajanderin Shakespear suomennoksia (ml. Lear) ja Canthin Työmiehen vaimo. Tarjolla on myös Danten Helvetti. Ja on joukossa jopa Setä Tuomon tupakin. Englanninkielinen versio oli kerrassaan mainio.

Kirja on kuitenkin kirja. Se on parhaimmillaan nautittuna tunnelmallisessa kahvilassa kahvin tai punaviinin kera. Verkkokirja ei sitä oikein vielä voi korvata. Mutta siitä huolimatta Gutenberg projekti on kerrassaan kunnioitettava projekti, jota kannattaa vilkaista: http://www.gutenberg.org/browse/languages/fi

Olen selvästi joutunut syvälle työelämän pyörteisiin. Teen jo käsitteellisen eron työpäivälle ja vapaapäivälle. Tänään on vapaapäivä. Kauhistus.

Olen ajatellut tänään narria. Lähinnä ajatus johtuu siitä, että sunnuntaisen tietovisan oopperakysymyksen yhteydessä jäin pohtimaan missä Shakespearen näytelmässä olikaan narrin hahmo - ja siis näytelmän piti samalla olla sellainen, josta Sallinen oli tehnyt oopperan. Silloin en sitä päähäni saanut. Sallinen soitti päässäni vain Kullervoa. Voih. Kyseessähän oli tietystikin Kuningas Lear. Ja se oivallus toi päähäni jälleen Narrin äänen: "Setä Lear! setä Lear! Varro ja ota mukaasi narri." Lear on hyvä näytelmä - lopusssa kaikki kuolevat ja Cordelia eräs parhaiten kehiteltyjä henkilöhahmoja, joita draamoissa on tavattu. Herra S totisesti osasi henkilöhahmot ja toiminnan.

Muutama hypähtelevä ajatuspolku narrista. Narri on henkilö, jolla on suurempi vapauden piiri kuin muilla henkilöillä, koska narri on jo valmiiksi marginaalissa. Totuus kuullaan lasten ja narrien suusta. Karnevaalissa herrat muuttuvat narreiksi ja narrit herroiksi, kun väärä kuningas kruunataan. Karnevaalissa jumalat tiputetaan hallitusti jalustoiltaan hetkellisen naurun kohteeksi ja karnevaalin jälkeen heidät asetellaan takaisin jalustoilleen. Karnevaali eroaa vallonkumouksesta siinä, että ensimmäinen tähtää hetkelliseen vanhaa järjestystä ylläpitävään muutokseen ja jälkimmäinen pysyvään vanhanjärjestyksen kumoavaan muutokseen.

Narrin hahmot lennättävät päätä kohti antiikin Ateenan kaupunkivaltiota, satyyrejä ja Lenai ja Dionysia juhlia. Satyyrit ovat eräänlaisia narreja ja dionysia juhlien kulkue falloksineen, satyyreineen ja sen sellaisineen silkkaa karnevaalia.

Narrin hahmot tuovat myös mieleen commedia dell'arten harlekiinihahmot. Klovin perustyyppi on Pagliaccio, jonka läheinen muunnelma on Pedrolino. Viehättävä, tyhmä ja hieman tunteellinen klovnin perustyyppi on lähellä sitä punakuonoa, jonka klassisen sirkuksen pellehahmoon liitämme. Ns. Zanni-hahmot eli Arlecchino, Pulcinella, Pierrot ja Brighella edustavat toista narrin perustyyppiä - sitä viekasta ja alunperin huono-osaista, joka hoitaa asiallisesti omat työnsä asettaen kuitenkin oman etunsa aina herran edun yläpuolelle.

Moderni narri on absurdi hahmo - sellainen kuin Vladimir tai Estragon Huomenna hän tulee -näytelmässä (tai heidän esikuvansa Mercier ja Camier). V ja E odottavat herransa Godot'n käskyä, mutta käskyä ei kuulu. Moderni narri ei ole juoksutettava orja. Moderni narrio on eksyssissä kulkeva joutilas - työn yhteiskunnan hylkiö, loukkuunsa ajattu Krapp.

Yhteiskunnassa narrin tehtävänä on osoittaa yleisissä käsityksissä ja identiteetissä olevat aukot. Herrat tarvitsevat narreja, sillä ilman narria jää lasten tehtäväksi osoittaa herran kulkevan ilman vaatteita. Kun herralla on narri lähellä ei moista vahinkoa pääse sattumaan.

Siinäpä sitä ajatusten virtaa tällä erää - vapaapäivän kunniaksi.

Olen kokeillut pari päivää virastoelämää. Meneehän se siinä, vaikka tälläiselle työtä vieroksuvalle laiskiaiselle 7 tunnin 15 minuutin keskimääräinen työaika liukumalla ja tunnin ruokatauolla on rankka kokemus. Virastoelämän luksuksiin kuuluu loistava kirjasto, jonka kirjoja voi lukea työajalla (tai siis siitähän mä tavallaan palkkanikin saan), kahvipöydässä olevat neljä eri aamun sanomalehteä, astianpesukoneesta vastaava sivari, julkisen taidekokoelman helmiin lukeutuvat taideteokset ympärillä jne. Ei siis huonommin.

Miinuksia ovat kellokortti (eikö kuulostakin jo kamalalta sanalta), aamuheräämiset (pyrin olemaan jo kello 9 töissä... en siis muuten, mutta viraston liukuvan työajan aloitusliukuma on 6-9) ja se ettei sähköpostia voi lukea muualta kuin työkoneelta (tietoturvasyistä olettaisin).

Maanantaina sain käteen nimittämiskirjan (virkahenkilöthän eivät tunnetusti tee työsopimuksia). Se oli suppeudessaan ja korottomuudessaan jäyhää virkamieskulttuuria parhaimmillaan. Kuka nimitetään, mihin virkasuhteeseen, miksi ajaksi, millä palkalla ja miltä talousarviomomentilta palkka maksetaan. Ja sitten nimittäjän allekirjoitus (virkahenkilöiden allekirjoituksiahan ei tunnetustikaan tarvita).

Onneksi olen ollut noilla nurkilla töissä aiemminkin. Tunnen paikallisen lounasscenen... tällä hetkellä näyttää siltä että uraudun saman italialaisen kivijalkaravintolan kanta-asiakkaaksi, jota suosin jokunen vuosi sitten noilla nurkilla työskennellessäni. Siellä oli taas niin loistavaa lohipastaa... nam!

Ainiin... saan 23.5. käteen humanististen tieteiden kandidaatin paperit. Tästä se tämän vuoden valmistumissaldo alkaa... tavoitteena on maisterin tutkinto syyskuussa, toinen kandintutkinto lokakuussa ja toinen maisterintutkinto jouluna. Se ois sitten aika rykäisy se!

Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipisicing elit, sed do eiusmod tempor incididunt ut labore et dolore magna aliqua. Ut enim ad minim veniam, quis nostrud exercitation ullamco laboris nisi ut aliquip ex ea commodo consequat. Duis aute irure dolor in reprehenderit in voluptate velit esse cillum dolore eu fugiat nulla pariatur. Excepteur sint occaecat cupidatat non proident, sunt in culpa qui officia deserunt mollit anim id est laborum.

Tiedättekö milloin julkaisu on parhaimmillaan? Minusta se usein silloin, kun taittopöydällä on kuvat aseteltuina, mutta teksti pelkkää lorem ipsumia. Olen jotenkin hassulla tavalla viehättynyt tuohon tekstinpätkään. Se on Ciceron teoksesta De finibus bonorum et malorum. Sairas mieleni on herkutellut ajatuksella siitä, että M.A. Numminen jonakin päivänä laulaisi Lorem Ipsumia. Voi minua. Lienee kai aika mennä nukkumaan. Huomenna on tiedossa laatupuhetta. Viikonloppuna pitäisi orientoitua virastoelämään ja maanantaina aloittaa työ. Ah ja voih. Lorem ipsumini alkaa olla päätöksessään. Tänään tehtiin Jarkin, Millan ja Terhin kanssa ruokaa. Nam! Öitä!

Vuonna 2004 istuin Arabianrannassa luentosalissa ja kuuntelin. Olin saanut kutsun viestintäalan koulutustarvetta kartoittavan työryhmän aloitusseminaariin. Nyt, noin 2 vuotta myöhemmin, on työryhmä saanut työnsä päätökseen ja lataa odotettua tekstiä. Meille Kesun valmistelua ja sen sellaista seuranneille, ei mitään uusia yllätyksiä paperissa ole (mehän jo tiesimme että viestintäalankoulutusta on yli 50% laskennallista tarvetta enemmän jne. -ks. Kesu-luonnoksen mitoitus vrt. hyväksytty Kesu).

Työryhmän keskeiset esitykset olivat seuraavat:

1. Kulttuurialan viestinnän koulutus ammatillisella toisella asteella ja ammattikorkeakouluissa on kasvanut hallitsemattomasti ja sitä on syytä vähentää. Selvin ylikoulutus on audiovisuaalisen työn, siis elokuvan, radion, tv:n ja multimedian sisällöntuotantoon valmistavassa koulutuksessa. Myös graafikoita ja muita visualisteja sekä journalisteja koulutetaan kokonaisuutena yli tarpeen.

2. Yliopistojen koulutusmäärät ovat jokseenkin kohdallaan

3. Kun tuleva kehitys ei varmaan ole lineaarinen, OPH:n laskelmien pohjalta tehty KESUn ehdotus vähentää ammatillisen koulutuksen aloituspaikkojen määrää noin neljänneksellä jättää tilaa mahdolliselle vaikka epätodennäköiselle työvoimatarpeen kasvulle. Vähennys voidaan tehdä KESUn ehdotuksen perusteella, mutta sen kohdentamisessa amk- ja toisen asteen tasolle voidaan käyttää muunkinlaista harkintaa. Medianomit (amk) ovat työllistyneet paremmin kuin toisen asteen ammatillisesta koulutuksesta valmistuneet. Osa medianomeista on työllistynyt kuitenkin koulutustaan vastaamattomasti, joko muille aloille ja tai vain toisen asteen koulutusta edellyttäviin töihin.

4.Koulutuspaikkojen vähentäminen on toteutettava koulutusyksikköjä tai niiden suuntautumisvaihtoehtoja vähentämällä ja yhdistämällä.

5. Resurssien jakotapaa on muutettava. Oppilasmääriin perustuvien yksikköhintojen rinnalle on kehitettävä tuntuvia kannustimia edistämään koulutusasteiden ja saman tason oppilaitosten keskinäistä yhteistyötä ja verkottumista.

6. Muutokset edellyttävät yhteistyötä ja uusia selvityksiä. Koulutuksen vähentäminen edellyttää valtakunnallista kokonaisharkintaa ja yhteistyötä oppilaitosten kanssa. Opetusministeriö ei voi väistää vastuutaan valtakunnallisen koulutuspolitiikan ohjaajana samalla tavalla kuin tapahtui koulutuksen laajenemisvaiheessa, kun päätökset alakohtaisista koulutusmääristä jätettiin oppilaitostasolle.

Kun yhdistämme tähän Opetusministeriön musiikkialan koulutusta pohtineen työryhmän (Opetusministeriön työryhmien muistioita 38:2002) näkemykset musiikkialan koulutuksen ylitarjonnasta on kerrassaan jo aika alkaa vakavasti karsimaan suomalaista taideoppilaitosverkkoa. Joka neljäs taidealan ammatillinen ja ammattikorkea laittakoon lapun luukulle - heitin puolileikillään jokunen vuosi sitten. Ajatus ei edelleenkään tunnu hullummalta. Kuinka joka neljäs valitaan?

Ammattikorkeakoulujen osalta todettakoon seuraavaa. Aloituspaikkatavoitteista ammattikorkeakoulututkintoon johtavien opintojen osalta sovitaan ammattikorkeakoululain 8 §:n mukaisissa opetusministeriön sekä ammattikorkeakoulun ja sen ylläpitäjän välisissä tavoitesopimusneuvotteluissa. Neuvotteluissa voidaan sopia tiettyjen opintojen laajentamisesta tai supistamisesta alan koulutustarpeen mukaisesti. Mikäli tavoitteita ei saada alueellisesti tai valtakunnallisesti yhteen sovitetuiksi, opetusministeriö voi mainitun säännöksen mukaan päättää asiasta yksipuolisestikin. Valtioneuvosto voi myös ammattikorkeakoululain 6 §:n 3 momentin mukaan toimiluvan saajaa kuultuaan peruuttaa toimiluvan kokonaan tai osittain, jos koulutustarpeen olennaiset muutokset tai muut ammattikorkeakoulun ylläpitämiseen liittyvät syyt sitä edellyttävät taikka jos ammattikorkeakoulun toiminta ei täytä asetettuja laatu- ja muita vaatimuksia.

Ei juustohöylää! On puskutraktoreiden paikka!

Olen vääntänyt julkisoikeuden kandintutkielmaa ylioppilaskuntien pakkojäsenyydestä perusoikeutena turvatun negatiivisen yhdistysmisvapauden rajoituksena eduskunnan perustuslakivaliokunnan ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntia koskevien ratkaisujen valossa. Nyt työ on sitten valmis. Tein viimeiset viilaukset, lähinnä lähteisiin ja viitteisiin, ja päiväsin työn vapun päiväksi. Onhan vappu ylioppilaiden juhla.

Pitää vielä odettaa, että saan hyväksilukupäätöksen Helsingin yliopistossa muinoin suorittamastani tieteellisen kirjoittamisen yleisopintojaksosta niin saan virallisesti jättää työn sisään odottaman arvostelijoiden tuomiota.

Tiivistäen voinee sanoa, että ammattikorkeakoulun opiskelijakuntia koskevat perustuslakivaliokunnan lausunnot osoittavat, että kaikki ylioppilaskunnan hoitamat julkiset tehtävät, mukaan lukien niiden ytimessä oleva opiskelijaedustajien valitseminen yliopiston hallintoon, on mahdollista hoitaa myös ilman opiskelijoiden pakkojäsenyyttä ylioppilaskunnassa. Näin ollen yliopistojen ylioppilaskuntien pakkojäsenyys on ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntia koskevien ratkaisujen jälkeen vähintäänkin kyseenalainen perusoikeusrajoitus. Toki voidaan ajatella, että ylioppilaskuntien pakkojäsenyyttä perustelee ylioppilaskuntien vakiintunut asema osana itsehallinnon omaavaa yliopistoa. Tämä ajatus saa tukea perustuslakivaliokunnan yliopistolain säätämisen yhteydessä antamasta lausunnosta. Totean kuitenkin analyysissäni, että ylioppilaskuntien pakkojäsenyydellä on vain etäinen yhteys itsehallinnon ytimeen. Näin ollen ylioppilaskuntien pakkojäsenyys saa korkeintaan vähäistä itsehallinnon suojaa. Tämä vähäinen itsehallinnollinen suoja on hyvin kyseenalainen ja painoarvoltaan heikko peruste perusoikeutena turvatun negatiivisen yhdistymisvapauden rajoittamiselle etenkin siinä tilanteessa, jossa yleiselle oikeudenmukaisuusperiaatteelle annetaan punninnassa suuri painoarvo. Viitattaessa yliopistojen itsehallintoon pakkojäsenyyden oikeuttamisperusteena viitataan näet juuri sellaiseen korporaatio- ja privilegioajatteluun, joka on liki vastakohta yleiselle oikeudenmukaisuusperiaatteelle.

Tämä tilanne, jossa yliopisto-opiskelija voidaan pakottaa liittymään opiskelijayhteisöön samalla, kun ammattikorkeakouluopiskelijan pakottamista käytännössä täysin yhtäläisiä julkisia tehtäviä hoitavaan opiskelijayhteisöön pidetään ei-hyväksyttävänä perusoikeusrajoituksena, on mielestäni selkeästi perustuslaissa turvatun yleisen oikeudenmukaisuusperiaatteen vastainen. Näyttääkin siltä, että todetessaan ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntien pakkojäsenyyden perustuslaissa perusoikeutena turvatun negatiivisen yhdistysvapauden vastaiseksi eduskunnan perustuslakivaliokunta meni kumoamaan ne perustelut, joiden nojalla se oli aiemmin pitänyt yliopistojen ylioppilaskuntien pakkojäsenyyttä oikeutettuna perusoikeusrajoituksena. Tästä valiokunnan tekemästä suunnanmuutoksesta tulisi mielestäni loogisesti seurata (de lege ferenda) se, että yliopistojen ylioppilaskuntien pakkojäsenyys nostettaisiin uudelleen arvioinnin kohteeksi ja kumottaisiin niillä perusteilla, joilla ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntien pakkojäsenyyttä pidettiin mahdottomana. Se entistä pidättyvämpi suhtautuminen negatiivisen yhdistymisvapauden rajoittamiseen, mikä puhuu ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntien pakkojäsenyyttä vastaan, puhuu aivan yhtäläisesti yliopistojen ylioppilaskuntien pakkojäsenyyttä vastaan. Toisin sanoen oikeuden pintarakenteen alapuolella tapahtunut perusoikeusajattelun vahvistuminen haastaa sinällään muodollisesti pätevän ylioppilaskuntien pakkojäsenyydestä säätävän normin.

Tähän de lege ferenda kannanottoon ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden purkamisesta liittyy Pentti Arajärven teoksessaan Sivistykselliset oikeudet ja velvollisuudet (Joensuu 2006) esittämä de lege ferenda kannanotto toisen asteen oppilaitosten oppilaskuntien pakkojäsenyyden purkamisesta. Arajärvi perustaa oman kannanottonsa perustuslakivaliokunnan tulkintalinjan kehittymiselle sellaisena kuin se ilmenee valiokunnan ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntia koskevista lausunnoista. Oma kannanottoni yhdessä Arajärven kannanoton kanssa johtaisi tilanteeseen, jossa kaikkien suomalaisten opiskelijayhteisöjen oikeudellinen asema vastaisi ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntien nykyistä asemaa.

Liitetiedostot:

• pakkojäsenyystyö (doc, 198 KB)

Valtioneuvoston koulutuspoliittinen selonteko eduskunnalle VNS 6/2006.

Valtioneuvoston koulutuspoliittinen selenteko on nyt sitten virallisesti annettu ja luettavissa. Seuraavassa muutamia poimintoja ensisilmäilyn jälkeen ja niiden pohjalta nousevia aatoksia:

"Työllisyysasteen nouseminen edellyttää työurien pidentämistä. Nuorten tulisi tulla työmarkkinoille keskimäärin vuotta nykyistä aikaisemmin ja loppupäässä työssäoloajan pitäisi pidentyä kolmella vuodella." Eräs keino vaikuttaa työmarkkinoille tuloon aikaistavasti olisi koko (mies)ikäluokan pakollisesta varusmiespalveluksesta luopuminen - vai mitä?

"Lukiokoulutuksessa, ammatillisessa koulutuksessa ja korkeakouluissa aloittavien sukupuolirakennetta tasoitetaan." Merkitseekö tämä miesten positiivisen erityiskohtelun aloittamista korkeakouluissa?

"Koulun yhteisöllisen toimintakulttuurin kehittäminen edellyttää oppilaiden vaikutusmahdollisuuksien ja osallisuuden vahvistamista. Oppilaskuntatoiminnan kehittäminen ja vakiinnuttaminen osaksi kouluyhteisön rakenteita tarjoaa lapsille ja nuorille mahdollisuuden osallistua ja vaikuttaa koulun yhteisölliseen toimintakulttuuriin ja sen kehittämiseen vuorovaikutuksellisena oppimisympäristönä." Toisaalta perusoikeusasiantuntijat pitivät ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntien pakkojäsenyyttä perustuslainvastaisena ja mm. Pentti Arajärvi on esittänyt toisen asteen oppilaskuntien muuttamista vapaaehtoiseen jäsenyyteen perustuviksi. Myös ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden itsestäänselvyys on horjunut.

"Yhtenä keinona on tarpeen lisätä mahdollisuuksia suorittaa lukiokoulutus ja ammatillinen koulutus samanaikaisesti rinnakkain. Lisäksi ammatillisen peruskoulutuksen antamia jatko-opiskeluvalmiuksia tulee vahvistaa." Nuorisokoulu?

"Noin neljä prosenttia ylioppilaista hakeutuu välittömästi lukion jälkeen jatko-opintoihin toisen asteen ammatilliseen koulutukseen, jolloin kahden tutkinnon vaatima opiskeluaika on viidestä kuuteen vuotta. Perättäisiin samantasoisiin opintoihin on syynä pääosin epävarmuus ammatin valinnassa. Lukion ja ammatillisten opintojen joustavalla yhdistämisellä voidaan tämän ryhmän opiskeluaika lyhentää selvästi. Mallin yleistymistä tuetaan. Lukiota kehitetään yleissivistävänä oppilaitoksena." Lukiota ja ammatillista koulutusta nivotaan tiiviimmin yhteen ja samalla lukiota kehitetään yleissivistävänä oppilaitoksena. Hmm. Ilman tuota viimeistä lausetta kaikki olisi selkeää - viimeinen on osoitus lukiopuolueen vahvuudesta.

"Korkeakouluopiskelijoiden taloudelliset edellytykset opintojen suorittamiseen ovat parantuneet." Joo ja siksi opiskelijajärjestöt pitävät tätä agendansa huipulla... eikusta siis...

Jeps. Näin siis suomalaisessa koulutuspolitiikassa. Asia tullee tosiaa kohta eduskunnassa lähetekeskusteluun.

Koulutus ei suoranaisesti periydy, mutta monille tekijöillä on selvä yhteys (makrotasolla) nuoren opiskelijaksi valikoitumisprosessissa. Eräs keskeisimmistä tekijöistä näyttää olevan vanhempien varallisuusasema. Tarkasteltaessa erilaisissa opintoputkissa olevia voi huomata, että heidän ryhmät poikkeavat toisistaan opiskelijoiden vanhempien varallisuusaseman suhteen.

Tero Järvisen erikoislukioita koskettelevan tutkimuksen mukaan ylinpään tuloryhmään kuuluvien vanhempien lapsia oli IB-lukioissa 2,8 kertaa, taidelukioissa 2,4 kertaa, urheilulukioissa 2,1 kertaa ja muissa erikoislukioissa 1,9 kertaa se määrä, joka vastaisi ylimpään tuloryhmään kuuluvien suhteellista osuutta koko väestön vanhemmista. Tutkimuksen mukaan vanhempien koulutuksella, tuloilla ja sosioekonomisella asemalla on merkittävä yhteys erikoislukioihin valikoitumiseen. Erikoislukiot ovat elitistisiä ja IB-lukiot edustavat kermoista paksuinta - totesi Järvinen eräässä haastattelussa tutkimuksensa tuloksista. Tutkimus on oheista Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkelia laajenpana julkaistu monografiana "Urheilijoita, taiteilijoita ja ib-nuoria" ja hieman erinäkökulmasta Nuorisotutkimus-lehdessä

Ja entäs korkeakoulupuolella. Koulutuksen tutkimuslaitoksen tuore julkaisu "Mikä meitä ohjaa?" toteaa tylysti vanhempien varallisuusaseman korreloivan statusalalla (lääkäri, lakimies) opiskelun kanssa. Mikä näitä statusaloja yhdistää? Valmennuskurssien keskeinen asema. Sattumaako? Ns. statusaloista (professiot) poikkeuksen tekee kasvatustiede (jossa tilastollisesti merkittävin opiskelijaryhmä on luokanopettajaksi opiskelevat). Kasvatustieteilijät ovat poikkeuksellisesti keskimääräisistä tai alhaisemmista varallisuusoloista ja heidän vanhempiensa ovat keskimääräistä useammin ei-korkeastikoulutettuja. Opettajankoulutus oli 70-luvulla portti maatalous-Suomen ja korkeakoulu-Suomen välillä. Ehkä näin on edelleenkin? (Luokan)opettajankoulutukseen (makrotasolla) hakeutuu koulumenestyneistä puurtajista (ns. kiltti tyttö sterotyypistä) se osa, jonka vanhemmat on leimallisesti keskiluokkaisia (luin jostakin, että etenkin yrittäjätausta on tyypillinen, mutta en pienellä hyllyn penkomisella tavoittanut lähdettä).

Niin. Tämmöistä se sitten on. Opiskelijajärjestöissä asiaa pohditaan. Vai pohditaanko? Suomen (erikois)lukiolaisten liitto aikanaan sanoi, että erikoislukioiden määrää ei tule lisätä - paitsi IB-lukioiden, jotka ovatkin tuottaneet suhteellisen suuren osan liiton johtajista. Onko erikoislukioiden kasvun (1990-luvun koulutuspoliittisen erikoisilmiön) tyrehdyttäminen (väkivaltaisesti olemalla myöntämättä uusille hakijoille järjestämislupaa) vaikuttanut järjestelmään eriarvoistumista lisäävästi siinäpä kysymys? Suomen ylioppilaskuntien liitto on ollut varallisuusasemaeron sijaan sinänsä ansiokkaassa pamfletissaan Suuntana sivistys huolissaan muun muassa sukupuolisegragaatiosta: "poikien opintojen suunnittelua tulisi tukea niin, että poikia valikoituisi nykyistä enemmän korkeakoulutukseen". Ja vanhempien varallisuuden vaikutus - äh ja pöh ja nöh... -> "Opintotukea on parannettava", älähtävät opiskelijajärjestöt.

Periytyykö koulutus? Ratkaiseeko raha? Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan selvityksen mukaan 18 prosenttia opiskelijoista ei saa minkäänlaista taloudellista tukea vanhemmiltaan. Neljäsosa saa tukea kuukausittain säännöllisesti ja lähes puolet satunnaisesti. Ja se vielä oleellisempi asia on vanhempien tuki ennen opiskelua! Aikas monet elävät vailla tuloja (vanhempien tuloilla) ollessaan vanhempien rahoittamilla valmennuskursseilla. Vielä useammat elävät vailla tuloja ollessaan itse rahoittamillaan valmennuskursseilla. Kaikilla ei ole siihen kuitenkaan taloudellisia mahdollisuuksia. Periytyykö koulutus? Ratkaiseeko raha?

Hallituksen koulutuspoliittinen selonteko julkaistaan ensi viikolla. Jäämme odottamaan mielenkiinnolla, mihin seikkoihin hallitus kiinnittää koulutuspoliittisen katseensa. Syyttävä sormi kohdistunee minuun - useaa korkeakoulututkintoa suorittavaan ensimmäisen korkeakoulutukseni keskeyttäjään, opintojeni aikana työssä kävijään. Näytän pitkää nenää ja huikkaan perään ähäkutti!

Menin taas sotkemaan koulutuspolitiikan ja sosiaalipolitiikan toisiinsa. Anteeksi! Tätä se on kun tuntee sopo-jargonin ja kirjoittelee kopo-kannareita

Ammattikorkeakouluopiskelijoiden liitto otti kantaa sen puolesta, että rakennusmestareita pitäisi kouluttaman ammatillista aikuiskoulutusta kehittämällä - ei ammattikorkeakouluissa. Asia liittyy kysymykseen ns. tuotantopainottuneesta insinöörikoulutuksesta - tai pikemmin sen vajeesta. Kas kun tästä maasta eivät meinaa duunarit loppua vaan työnjohdosta, mestareista, on myös tulossa katoavaa kansanperinnettä. Duunareiden kouluttamiseksi olisi yhä useampi saatava askeltamaan kohti ammatillista peruskoulutusta. Mestarivajeeseen on ajateltu ratkaisuksi mestareiden kouluttamista ammattikorkeakouluissa, mutta se ei opiskelijoiden edunvalvojille käy - ei sovi korkeakouluun. Me koulutetaan ny vaan insinöörejä (AMK).

Tämmöttis sanakirja määrittelee rakennusmestarin -> rakennusmestari on teknillisen oppilaitoksen rakennusosastolta valmistunut teknikko. No teknillisiä oppilaitoksia ei enää ole. Rakennusten ovenpielessä komeilee nykyään ammattikorkeakoulu. Ja teknikkojakaan ei enää ole. On insinöörejä (AMK).

Tämä maa tarvitsee työnjohtajia. Ihmiset haluaa hakea korkeakouluun. Joten eiköstä joo, että koulutetaan niitä mestareita niissä ammattikorkeakouluissa. Minun on vaikea keksiä paremmin ammattikorkeakoulun profiiliin sopivaa koulutusta kuin rakennusmestarikoulutus, siksi en voi kerrassaan ymmärtää miksei se sinne sovi.

Ja loppuun se asia, josta oikeasti puhutaan. Lainaus opetusministeriön asiaa selvittäneen työryhmän mietinnöstä (OPM:n työryhmämuistioita 2006:10):

"Työryhmässä käsiteltiin myös Rakennusteollisuus RT ry:ä ja Elinkeinoelämän keskusliittoa edustaneiden jäsenten tekemää ehdotusta uuden, erityisesti rakennusalan työnjohtotarpeita palvelevan, insinööri (AMK) -tutkintoa suppeamman ammattikorkeatutkintotyypin kehittämistä. Tämän uuden tutkintotyypin laajuudeksi esitettiin 210 opintopistettä (140 ov.), joka vastaisi kolmen ja puolen vuoden opintoja. Nykyinen insinöörikoulutus on laajuudeltaan 240 opintopistettä (160 ov.), joka vastaa neljän vuoden opintoja sisältäen vähintään 30 opintopistettä työelämässä tapahtuvaa opiskelua. Työryhmän jäsenistä pääosa ei kannattanut esitystä, koska uuden tutkintotyypin suhde ammattikorkeakoulututkintojen rakenteeseen olisi epäselvä ja koska tutkinnon ei katsottu tuovan lisäarvoa työnjohtokoulutuksen osaamistarpeisiin vastaamiseen verrattuna työryhmän muihin ehdotuksiin, jotka liittyivät tuotantopainotteisen insinöörikoulutuksen kehittämiseen ja toisen asteen ammatillisen koulutuksen työnjohdollisen jatkotutkinnon kehittämiseen. Lisäksi uuden tutkinnon vetovoimaisuus erityisesti nuorten hakijoiden osalta on epäselvä."

Suomalaisen koulutuspolitiikan suurin ongelma on koulutuspreferenssien väärin latautuminen. Ehdotan, että asiasta alettaisiin puhua ihan aikuisten oikeesti. Eiköstä joo? Vai odotetaanko siihen saakka, että myös ammatillista oppilaitoksista on tehty valtaosin nimeltään korkeakouluja. Kyllä kaikille korkeakoulututkinto voidaan antaa. Neuvostoliitto oli yksi muunnelma modernista yhteiskunnasta ainakin siinä mielessä, että maassa uskottiin vahvasti koulutukseen ja tieteeseen sekä näihin nojautuvaan yhteiskunnalliseen edistykseen. Juuri Neuvostoliittoon rakenettiin massiivisen koulutusjärjestelmä, jossa periaatteessa kaikille kansalaisille tarjottiin mahdollisuus kattavaan peruskoulutukseen ja ammatilliseen koulutukseen aina yliopisto-opintoihin asti. Näin! Suomalainen koulutuspolitiikka on Neuvostoliiton tiellä.

Lainaan Neuvostoliiton jälkitilan kuvausta professori Harri Meliniltä: "Asiantuntijat ovat jo määritelmällisestikin suorittaneet jonkin asteen korkeakoulututkinnon. Melkein kaikki eksperttijohtajat ovat niin ikään korkeakoulutettuja. Myös useammalla kuin joka neljännellä ammattitaitoisella työntekijällä on niin ikään korkeakoulututkinto. Melkein viidennes ammattitaidottomista työläisistä on suorittanut opistoasteen tutkinnon. On syytä kysyä, että miten tämä on mahdollista? Kuinka korkeasti koulutetut ihmiset voidaan luokitella ammattitaidottomiksi? Käyttämässämme luokkarakennemallissa ammattitaidottomalla työläisellä viitataan määrättyyn asemaan yhteiskunnallisessa työnjaossa. Vastaaja voi olla koulutukseltaan vaikka yhteiskuntatieteiden tohtori, mutta mikäli hän työskentelee kadunlakaisija, hänet luokitellaan ammattitaidottomaksi työläiseksi." Aamen.

Yön pimeinä tunteina kahlasin Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmia. Punastelin. Hihittelin. Kajava, Moring, Tarasti, Tawastsjerna, Hellman ja kumppanit - kulttuurimme kaanonin kirjoittajia kaikki tyyni - saivat täyslaidallisen.

Entinen historianopettajani piti vuonna 1997 joitakin kuukausia Heikinheimon oman käden kautta tapahtuneen poismenon jälkeen liki tunnin esitelmän tämän erinomaisuudesta - se oli sivupolku, jollaiselle entisellä historian opettajallani oli taipumus eksyä - ja jonkalaisten johdosta olin hänen oppitunteihinsa erityisen mieltynyt. Olin jopa niin mieltynyt, että ne voittivat kahvilla istumisen - paitsi niillä kerroilla, kun kahvilla oli hyvää seuraa keskustelemaan taiteesta ja politiikasta. Makuasioista kiistelyä on vaikea voittaa.

Olin useasti hypistellyt Heikinheimon postyymia testamenttia. En kuitenkaan ollut ottanut sitä työn alle. Härskiä ja niin osuvaa. Jokaisella yksilöllä on paikkansa. Kirjan kaikilla 924 Herralla ja Narrilla oma lokeronsa. Teos on suurten ikäluokkien Jani Saxelin Minä, Lotta ja Päivikki. Ja toisin kuin Saxell Heikinheimo puhuu suoraan ja oikeilla nimillä sotkematta asioihin sen enempää fiktiota kuin meidän kaikkien oma subjektiivinen kokemisemme asioihin väistämättä tuottaa.

Saxelin Minä, Lotta ja Päivikki siirsi Laura Honkasalon Sinun lapsesi, eivät ole sinun, teoksen fiktiivisestä sukupolvikokemuksesta puolifaktuaaliseen. Tietyssä mielessä teoksessa on sitä samaa kuin Anja Kaurasen 80-luvun alun Sonja O:ssa. Paitsi, että ei minulle. Minä olen ollut läsnä siellä, missä Minä, Lotta ja Päivikki tapahtuu - en onneksi ytimessä vaan laidalla, toisen erikeskeisen mutta osin päällekkäisen ympyrän sisäpiirissä. Myös Minä, Lotta ja Päivikki miellytti minua kaapattuani sen yölainaan Kotimaisen kirjallisuuden laitoskirjaston hyllyltä jokunen vuosi sitten. Minusta on tulossa vanhan. Minun muistoistani kirjoitetaan kirjoja. Minä olen itsekin päässyt historiankirjoituksen kansien väliin. Totisesti.

Sain tänään käsiini Pentti Arajärven uuden sivistyksellisten oikeuksien kommentaarin (Sivistykselliset oikeudet ja velvollisuudet. Joensuu 2006). Teos täytti hyvin sen yleisten oppien kokoisen aukon, joka koulutus- ja kulttuurilainsäädännön (lakikommentaaripainottuneessa) kirjallisuudessa on ollut päivittämällä Arajärven aiemmat (Oikeus sivistykseen. Helsinki 1994) jorinat. Muutamin paikoin teoksessa oli selviä erheitä - etenkin sen koulutusmuodon, ammattikorkeakoulujen, kohdalla, jonka erityisasiantuntija Arajärvi ei ole. Hän meni muun muassa erheellisesti liittämään säätiötyyppiset terveydenhoitojärjestelmät myös ammattikorkeakouluihin.

Eräs kiintoisa kysymys, jota Arajärvikin monin kohdin käsitteli, on opiskelijayhteisöjen oikeudellinen asema, sen suhde perustuslaissa turvattuun yhdistymisvapauteen ja perustuslakivaliokunnan yhdistymisvapautta koskevan tulkintalinjan kiristymiseen. Olen itse saanut olla puntaroimassa kuukausipalkkiollisena kysymystä useaan otteeseen. Kirjahyllystäni löytyy liki mapillinen materiaalia. Kovalevyllä on varmaan sata sivua eri yhteyksiin kirjoitettuja pohdintoja aiheesta.

Ylioppilaskuntien lisäksi opiskelijayhteisöistä julkisoikeudellisia yhdistyksiä ovat ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnat ja yliopistolain mukaiset yliopistojen (Helsingin yliopiston) osakunnat. Näistä ylioppilaskunnilla on pakkojäsenyys, jota perustuslakivaliokunta on perustellut (vuonna 1997) ylioppilaskuntien julkisilla tehtävillä ja yliopistojen itsehallinnolla. Ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnista säädettäessä (2002 ja 2004) perustuslakivaliokunta totesi, että niillä ei ole sellaisia julkisia tehtäviä, joita voisi pitää oakkojäsenyyden perusteena. Osakuntien pakkojäsenyys kumottiin 1930-luvulla.

Lukioissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa olevien lakisääteisten oppilaskuntien oikeudellinen asema on avoin. Tällä hetkellä lainsäädäntö ei määrittele, pidetäänkö lukion oppilaskuntaa ylioppilaskunnan tapaan oikeushenkilönä. Esimerkiksi verottajan tulkinnat oppilaskunnan asemasta ovat vaihdelleet eri puolilla maata. Lukiolain (629/1998) 31 §:n 1 momentin mukaan jokaisella oppilaitoksella, jossa järjestetään lukiolaissa tarkoitettua koulutusta, on opiskelijoista muodostuva oppilaskunta. Lukion opiskelijat kuuluvat oppilaskuntaan suoraan lain säännöksen perusteella. Pykälän 2 momentin mukaan oppilaskunnan tehtävänä on edistää opiskelijoiden yhteistoimintaa ja koulutyötä. Lukiolain 27 §:n mukaan koulutuksen järjestäjän tulee varata opiskelijoille mahdollisuus osallistua koulutuksen kehittämiseen sekä kuulla opiskelijoita ennen opintoihin ja muihin opiskelijoiden asemaan olennaisesti vaikuttavien päätösten tekemistä. Lakiin ammatillisesta koulutuksesta (630/1998) sisältyy lukiolain säännöksiä vastaavat säännökset.

Opetusministeriön tulkinnan mukaan oppilaskuntaa ei voida pitää erillisenä julkisoikeudellisena yhdistyksenä, jolla olisi itsenäisen oikeushenkilön asema. Oppilaskunnan toimintaan sovelletaan tulkinnan mukaan rekisteröimättömiä yhdistyksiä koskevia yhdistyslain säännöksiä ja oppilaskunnan omaisuutta käsitellään tarkoitusvarallisuutena. Tähän tulkintaan liittyen oppilaiden pakkojäsenyyttä oppilaskunnissa ei voi lähtökohtaisesti pitää perusoikeutena turvatun yhdistymisvapauden rajoituksena, koska oppilaskuntia ei pidetä lainkaan yhdistyksinä vaan pikemminkin eräänlaisina hallintoeliminä. Mikäli kuitenkin päädyttäisiin toisenlaiseen tulkintaan, jossa oppilaskuntia pidettäisiin julkisoikeudellisina yhdistyksinä, olisi oppilaskuntia ylioppilaskuntiin ja ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntiin verrattaessa huomattava, että oppilaskunnilla ei ole oikeutta kantaa jäseniltään jäsenmaksua.

Yhteen vetäen voidaankin maamme oppilaitosten lakisääteiset opiskelijayhteisöt luokitella jäsenyyden pakollisuuden ja jäsenmaksunkanto-oikeuden mukaan seuraavalla tavalla : 1. Pakkojäsenyyteen ja jäsenmaksunkanto-oikeuteen perustuvat ylioppilaskunnat 2. Pakkojäsesenyyteen ilman jäsenmaksunkanto-oikeutta perustuvat toisen asteen oppilaskunnat 3. Vapaaehtoiseen jäsenyyteen ja jäsenmaksunkanto-oikeuteen perustuvat ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnat

Näiden tuntomerkkien perusteella ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnat ovat lähinnä yhdistyslain mukaisia aatteellisia yhdistyksiä. Aatteellisten yhdistysten tapaan jäsenyys niissä on vapaa, joskin jäsenkelpoisuus on laissa rajattu ammattikorkeakoulun opiskelijoihin, ja niillä on oikeus kantaa jäsenmaksua jäseniltään. Ylioppilaskunnat ja toisen asteen oppilaitosten oppilaskunnat sen sijaan eroavat aatteellisista yhdistyksistä ja ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnista siinä, että tietylle henkilöryhmälle, oppilaitoksen perustutkinto-opiskelijoille, on säädetty pakko kuulua niihin. Ylioppilaskunnilla on lisäksi oikeus kantaa jäsenmaksua, joka on tässä kontekstissa luonnehdittavissa ainakin löyhästi veronluonteiseksi.

Kaikille opiskelijayhteisöille on säädetty erityisiä julkisia tehtäviä. Nämä on lyhyesti tiivistettävissä (1) opiskelijoiden edustamiseen suhteessa oppilaitokseen joko takaamalla osallistumis- ja kuulemisoikeus tai oikeus nimetä edustajia oppilaitoksen hallintoelimiin sekä (2) opiskelijoiden yhteistoiminnan edistämiseksi. Riippumatta erilaisista jäsenyys- ja jäsenmaksujärjestelmistä on tämä julkisten tehtävien ydin yhteinen kaikille opiskelijayhteisöille.

Pakkojäsenyys on perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten ja perustuslakivaliokunnan yhdistymisvapautta koskevan tulkintakäytännön mukaan mahdollinen vain, jos yhdistyksen tehtävät ovat luonteeltaan julkisia ja näiden tehtävien hoitamiseksi pakkojäsenyys on välttämätön. Kun ylioppilaskuntien ja ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntien julkisia tehtäviä verrataan niin säädöstasolla kuin reaalimaailman tasolla, niin merkittäviä eroja ei löydy. Ammattikorkeakoulun opiskelijakuntia koskevat perustuslakivaliokunnan lausunnot osoittavat, että kaikki ylioppilaskunnan hoitamat julkiset tehtävät, mukaan lukien niiden ytimessä oleva opiskelijaedustajien valitseminen yliopiston hallintoon, on mahdollista hoitaa myös ilman opiskelijoiden pakkojäsenyyttä ylioppilaskunnassa. Näin ollen yliopistojen ylioppilaskuntien pakkojäsenyys on ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntia koskevien ratkaisujen jälkeen vähintäänkin kyseenalainen perusoikeusrajoitus. Toki tällöin ei ole otettu kantaa ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden ja yliopistojen itsehallinnon väliseen suhteeseen. Väitän kuitenkin, että ylioppilaskuntien pakkojäsenyydellä on vain etäinen yhteys itsehallinnon ytimeen. Näin ollen ylioppilaskuntien pakkojäsenyys saa korkeintaan vähäistä itsehallinnon suojaa. Tämä vähäinen itsehallinnollinen suoja on hyvin kyseenalainen ja painoarvoltaan heikko peruste perusoikeutena turvatun negatiivisen yhdistymisvapauden rajoittamiselle etenkin siinä tilanteessa, jossa yleiselle oikeudenmukaisuusperiaatteelle annetaan punninnassa suuri painoarvo. Viitattaessa yliopistojen itsehallintoon pakkojäsenyyden oikeuttamisperusteena viitataan näet juuri sellaiseen korporaatio- ja privilegioajatteluun, joka on liki vastakohta yleiselle oikeudenmukaisuusperiaatteelle.

Toisen asteen oppilaskuntien osalta Arajärvi esittää tässä tuoreessa kirjassaan, että "ammattikorkeakoulujen yhteydessä otetut perustuslakivaliokunnan kananotot huomioon ottaen lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten oppilaskunnat tulisi muuttaa vapaaehtoiseen jäsenyyteen perustuviksi". Sinänsä looginen, mutta ei täysin ongelmaton johtopäätös, joka poikkeaa jokseenkin opetusministeriön linjasta. Arajärvi selvästi rinnastaa oppilaskunnan opetusministeriötä vahvemmin yhdistykseen. Toisen asteen oppilaskuntien asema on korkea-astetta visaisempi. Totuus on tuolla ulkona.

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita se blogiisi.

Lähelläni oli epämääräisessä kasassa kolme kirjaa. Otin lauseen kustakin ja liitin ne yhteen:

PeL 1.2§:n säännöksen (ihmisarvosta ja valtiosäännän tehtävästä turvata yksilön vapaus ja oikeudet) oikeudellinen vaikutus on käytännössä vähäinen.Viimeistään 80-luvulla tasa-arvosta tuli lyhennys sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Sen kumoavat tosiasiat, joita Engels esittää Ranskassa vuosina 1792-1978 vallinneesta keskitetystä tasavallasta ja Sveitsin federalistisesta tasavallasta.

Ensimmäisen lauseen kirjoitti Ilkka Saraviita, toisen Markku Envall ja kolmannen V.I. Lenin. Kaikkea minäkin luen.

Hesari uutisoi: "Samalla kun Suomessa kiistellään Euroopan perustuslain vahvistamisen mielekkyydestä, suurissa jäsenmaissa suunnitellaan sopimuksen muuttamista kansalaisille hyväksyttävämpään, riisutumpaan muotoon. - Meidän on tavoiteltava paljon yksinkertaisempaa perustuslakia, sellaista joka keskittyy suurin periaatteisiin, arvioi Italian vaalit voittanut Romano Prodi brittiläisen The Sunday Times -lehden haastattelussa.- Perustuslaista on poistettava kaikki tekniset ja yksityiskohtaiset osat, jotka pelästyttivät ihmiset, Prodi jatkoi."

Millainen tämä riisuttu perustuslaki olisi? Korvaisiko se vanhat perussopimukset vai jäisivätkö vanhat perussopimukset elämään ilman sen rinnalla ehkäpä muutettuina tai lähes sellaisenaan? Mahtuisiko uuteen perustuslakiin perusoikeusluettelo? Entäpä Jumala, joka ei nyt käsiteltävänä olevaan mahtunut? Lukittaisiinko siinä säädöshierarkiaa kuten nyt ehdotetussa? Selkiytyisikö toimivaltakysymykset, jos niiden määrittely pyrittäisiin välttämään - tokkopa? Murtuisiko pilarirakenne vai onko tuomiovallan ulottaminen kakkos- ja kolmaspilarin alueelle liikaa vaadittu? Yhteispäätösmenettelyn (perustuslakiehdostuksen tavallisen lainsäädäntömenettelyn) vahvistaminen jäisikö se perustuslain riisuttuun versioon? Armeija ja puhelinnumero johon soittaa (ulkoasianministeri tai sen sellainen - tittelit jätettäköön kielenkääntäjille) tulee kummiskin, vaikka mentäisiin nykyisillä perussopimuksilla.

Minulle ajatus riisutusta perustuslaista kuulostaa kuninkaalta ilman vaatteita, mutta toisaalta, jos sitä halutaan, niin mikäs siinä. Kääritään hihat ja ryhdytään hommiin. Virheistä on opittava. Sopimuksen nimeen on kiinnitettävä enemmän huomiota - oma ehdotukseni on Äkäslompolon sopimus - Treaty of Aekaeslompolo. Näin!

Kaksi luonnontieteilijää puhui Weberistä. Olen kyllä tiennyt Max sedän tuotteliaaksi ja monipuoliseksi, mutta että ihan luonnontieteellisiin teorioihin asti. Sitä en tiennytkään. Minulle kerrottiin, että weber (Wb) on magneettivuon yksikkö. Yksi weber on magneettivuon määrä, joka sekunnin aikana tasaisesti nollaan pudotessaan aiheuttaa voltin jännitteen johdinsilmukassa eli 1 Wb = 1 V·s. Sitten kerrottiin, että eri Weberistä on kyse. Joku ihmeen Wilhelm Weber oli antanut nimensä tälle luonnontieteelliselle yksikölle. Sitten minulle kerrottiin, että Weberin lisäksi magnettivyö voidaan ilmoittaa myös Maxwelleina (Mx), jolloin 1 Mx = 1 gaussi·cm2. Näin. Näytin niin pöllämystyneeltä, että minulle kerrottiin, että magneettivuon voidaan ajatella olevan magneettikentän kenttäviivojen kokonaismäärä. Jaa - jaa. Joskus fysiikan tunneilla koulussa leikittiin käämien kanssa, jotenkin tämä kai (tai niin mä luulen) siihen liittyy.

Minulle Weberistä sitä vastoin tulee ensin mieleen hänen klassinen valtion määritelmänsä. "Valtio on oikeusjärjestyksenä ja hallitsemiskoneistona toimiva pakkoyhteisö, joka onnistuneesti vaatii itselleen fyysisen väkivallan käytön legitiimiä monopolia määrätyllä maantieteellisellä alueella". Tämä politologien klassinen määritelmä on aikalailla samanlainen kuin kv-juristien klassikko eli Montevideon sopimuksen määritelmä, jonka mukaan valtiossa on oltava väestöä (asukkaita), maantieteellisesti rajattu alue (joskaan rajojen ei tarvitse olla täsmällisesti määriteltyjä), hallitus (henkilö, ryhmä tai toimielin huolehtimassa valtion hallinnosta) ja suvereenius (sisäinen ja ulkoinen).

Kolmas keskeinen valtion määritelmä on ns. marxilainen määritelmä. Sen mukaan valtio on hallitsevan luokan yleisin organisaatio, jonka perustehtävä on puolustaa ja laajentaa alistettujen luokkien riistoa. Ja juuri tähän määritelmään kiteytyy kommunismin mahdottomuus. Kommunistinen yhteiskunta (riistosta vapaa yhteiskunta) on mahdottomuus, jos yhteiskunta määritellään yhteisöksi, jossa riistoa esiintyy. Kommunistinen yhteiskunta on valtioton yhteiskunta, koska se on luokaton yhteiskunta. Tälläinen kommunistinen yhteiskunta ei voi mitenkään toimia, jos sen ympärillä on valtiomuotoisia yhteiskuntia. Valtiomuotoisissa yhteiskunnissa esiintyvä riisto ei voi olla ulottumatta kommunistiseen yhteiskuntaan. Siksi kommunistisen yhteiskunnan sijaan sosialistisissa vallankumouksissa on tavoitteena ollut työväenluokan (väliaikaisen) valtio-organisaation perustaminen riiston monopolisoiminen työväenluokan käsiin. Marx taisi ajatella, että tämä diktatuuri tuhoaisi kapitalismin sen perinteisessä muodossa. Niin se taisi tehdäkin osoittaa suuri sosiologinen koe nimeltään Neuvostoliitto. Koe osoittaa myös sen, että perinteisen kapitalismin sijaan nousi uudenlainen riiston logiikka. Riiston logiikkaan perustuvaa kapitalismia ei voinut kaataa työväenluokan diktatuurilla. Sen sijaan pohjoismainen sosiaalidemokratia osoittautui varsin toimivaksi riiston hillitsijäksi. Mutta kaatuuko myös sosiaalidemokratia ja sille perustuva hyvinvointivaltio aivan kuten Neuvostoliitto kaatui. Se jää nähtäväksi.

Ensi viikolla tulee kuluneeksi 142 vuotta Weberin syntymästä. Ensi jouluna tulee kuluneeksi 15 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta. Hyvinvointivaltio elää. Kolme eläköön huutua hyvinvointivaltiolle.

Olen silloin tällöin vilkuillut Postimeestä. Lehti on kyllä minusta parempi paperilla (vaikka tabloid-muodossa onkin niinkuin kielivähemmistömme päälehti täällä Suomessa). Tuoreet uutiset kertoo omaa uudistettua hesariamme paremmin, mutta muuten en oikein ole sinut Postimehen käyttöliittymän kanssa.

Tänään kotimaiseen blogilistaamme hieman kyllästyneenä (noh... urautunut lienee parempi ilmaus) päätin sitten laajentaa polkuani blogosfäärin uumenissa. Päätin etsiä vironkielisiä blogeja ja törmäsin sikäläiseen blogilistaan. "Blog.tr.ee on Eesti blogosfääri kogum ehk kataloog. Igaüks kes peab weblogi ehk ajaveebi, saab lingi lehele siia üles anda, et teised inimesed selle kergemini üles leiaksid."

Satunnaisotannalla kuljin noin 50 blogin kautta. Osan hylkäsin välittömästi. Osaa skrollailin edes takaisin. Ja osaan syystä tai toisesta miellyin. Tuo mieltyminen se on jotenkin mystinen prosessi. Noh, ei siiitä sen enempää. Nämä blogit jäivät kuitenkin päällimmäiseksi mieleen. Ekaksikin I just thought of something funny... your mother. oli jotenkin minuun vetoava. Toisekseen Elina Kostabin valokuvablogin henkilökuvat puhuttelivat (vaikkakin sivusto itsessään taitaa olla blogin määritelmän reuna-alueilla). Kaikken eniten miellyin kuitenkin Arabellan Peeglitagusel maal blogiin. Taidan ryhtyä sen vakituiseksi lukijaksi.

Luova luokka. Taidekoulutus. Suomalainen korkeakoulutettu ilmaistyövoima. Orjia unelmatehtaassa. MOT 10.4.2006.

"Loppujen lopuksi tää on niinku kulttuuripoliittinen ja koulutuspoliittinen kysymys ja ja vastuu siit siit on kyl niinku valtiovallalla."

Aamen.

Oikeustieteen professorit jakavat elämänohjeita. Yritysjuridiikan professori oli luennolla varoitellut Millaa kommentaareista. Eivät kuulemma kansalaiset (lainoppia lukeneet ja lukemattomat) lue lakia (ainakaan kinatessaan asunto-osakeyhtiönsä hallintoelimissä). Ne lukevat kommentaaria (josta totuus on hakemistosta vaivattomasti löydettävissä). Ja kommentaareja kirjoittavat professorit ja muut päivystävät dosentit jättääkseen jälkensä (totuutensa) jälkipolville. Näin!

Kommentaarien kriittistä lukemista parempi ohje löytyi informaatio-oikeuden professorin blogista. Siinä puhuttiin toisesta suositusta tulkinnallisesta lähteestä (jossa on myös selkeä sisällysluettelo - jatkotutkinnoissa usein tasokas hakemistokin). Arvostellessaan erästä sanontaa tietosuojavaltuutetun ohjeissä hän toteaa: "Lause saattaa olla peräisin opinnäytetyöstä, koska se kuulostaa hyvältä mutta on vailla sisältöä." Näin!

Bertolt-setä aikanaan ylisti opetusta. Täällä ylimmän opetuksen instituutiossa lakia luetaan lähinnä kommentaareista ja opinnäytetöistä (väitöskirjoista). Säädökset esiintyvät niminä loputtoman pitkissä säädösluetteloissa, joista keskiverto-opiskelija voi käsi lakikirjalla vakuuttaen sanoa lukeneensa ehkä neljänneksen. Opi perusasiat (lue kommentaareja ja pätevöidy sisällöttömien lauseiden kirjoittamiseen) ja astu johtoon!

Olin matkalla Telakalle, kun huomasin sen. Lumi oli sulaessaan muodostanut rinteeseen vähäisen puron. Kuravesi virtasi vuolaana. Paikoin oli muodostunut pikkukoskia. Pudotusa vedellä oli niissä ainakin sentti. Vesi taittui pyörteelle. Lopulta se virtasi rinteen alapäässä olevaan kaivoon.

Silloin minä muistin sen. Muistin mistä onni on tehty. Käänsin askeleeni takaisin kohti kotia. Tein oksista, parhaat päivänsä nähneestä mustekynästä ja vessapaperirullan sisuksista sekä teipistä rattaan. Riensin takaisin ja asetin sen tuon vähäisen puron suulle pyörimään. Se oli kaunis.

Kun olin kumartuneena tuolle jalkakäytävän pientareelle ohitseni käveli vanha pariskunta. Rouva katsoi minua kuin olisin järkeni menettänyt - aikuinen mies leikkimässä kuralätäkössä. Herra hymyili hyväntahtoisesti. Voisin väittää, että hänenkin silmissään pilkahti onni. Näet onni on rattaiden rakentamista sulamisveden tekemään puroon. Sen tietävät kaikki pojat. Sen opin hyvin nuorena - kurahaalari-iässä. Olin vain unohtanut sen hetkeksi.

Ja sitten kävelin Telakalle ja tapailin päässäni Jaan Tätten Ojalaulun sanoja.

Vesi ojakeses vaikselt vuliseb.
Ta endal laulu laulab, laulab uniselt.
Ta vahtu tekeb, on külm.
Ta päiksest peegeldab, on külm.

Üle kivide ja mätaste
vesi vaikselt-pehmelt voolab.
Ta väga rahulik, on külm.
Ta väga rahulik, on külm.

Iga vesi jõuab ükskord jõkke,
ta selleks ületab kõik tõkked.
Kuid varsti ojja tahab tagasi,
ta oma koju tahab tagasi.

Olipa kerran ministeriön työryhmä , jonka jäsen olin. Työryhmä loi mallin suomalaisen korkeakoulutuksen laadunvarmistukseen. Malli herätti miltei UPJ:ään verrattavia tuntemuksia osassa korkeakoulukenttää. Professori Simola lähetti puolisen vuotta mietinnön valmistumisen jälkeen minulle kasvatustieteellisessä lehdessä julkaistun artikkelin, jossa hän yhdessä professori Rinteen (molemmat arvostamiani koulutussosiologeja) kanssa oli mennyt sivaltamaan olan takaa muun muassa sitä, että me opiskelijat (työryhmän opiskelijajäsenet) olimme menneet mukaan ns. laatuhömppään, vaikka meidän "olisi pitänyt" tietää, ettei tästä ns. laatuhömpästä koidu mitään hyvää ainakaan opiskelijoille.

Olin päätynyt työryhmään puoli vahingossa. En ollut niitä laatu-uskovaisia. En myöskään ollut niitä kv-aktiiveja. Olin pikemminkin hallintobyrokraatteja - apparaattien hienosäätäjiä. Törmäsin päistikkaa laatupuheeseen. Se näyttäytyi käsittämättömänä jargonina, johon liittyi sellainen teoreettinen ajattelu, jonka kanssa en koskaan päässyt samalle aallonpituudelle. Pääni ei virittynyt oikealle taajuudelle. En nähnyt edessäni niitä kysymyksiä, joihin valtaosa katseensa kiinnitti. En myöskään nähnyt korkeakoulutuksen erityislaatua - saati opetusta ja tutkimusta mitenkään erityisinä asioina. Suhtautumiseni oli kovin pragmaattinen ja suurimmat kiinnostuksen kohteeni koulutuksen aloitukseen, lopetukseen ja mitoitukseen liittyvissä proesseissa - ei yksikköjen kehittämisessä & kehittymisessä. Minulle laadunvarmistus näyttäytyi ohjausjärjestelmänä - joka mahdollistaisi hallitun intervention ongelmatilanteessa. Noh... ehkä käsitin asian väärin.

Olin tänään kuuntelemassa laatupuhetta. Huomenna menen kuuntelemaan sitä lisää. Koko ajan minusta tuntuu, että olen laatupuheen kanssa väärällä aallonpituudella. Saas nähdä mikä on tuntemus huomenna. Ehkä keskityn liikaa apparaattiin itseensä. Kun minulle ihmetellään, että miten auditointia ja akkreditointia voidaan tehdä samalla apparaatilla, minulla menee tovi tajuta, että aivan jooh... en näet ole nähnyt edessäni kuin sen apparaatin ja olen mennyt sivuuttamaan sen nimen vallan kokonaan.

Laatupuhe on ihmeellinen asia. Se tuo aina mieleen strategisen johtamisen ja siihen liittyvän puheen. Kumpaakin asiaa olen opiskellut. Kumpaakaan asiaa en ymmärrä. Tai siis ymmärrän asian, mutta en puhetta sen ympärillä. Ehkä olen epävireessä?

Välillä on niitä hetkiä, jolloin kaipaan asumaan Förin, Linnan, Tuomiokirkon ja Kauppatorin kupeeseen - Turkuun. Juuri nyt kaipaisin turkulaisuutta kovasti, sillä Turun kaupunki jakaa turkulaisille Soinnun savikiekkoja:

"Soinnun raunioista löytyi harvinaisia savikiekkoja

Sointu-levy-yhtiön maineikkaan perinnön jatkeeksi löytyi viikolla harvinaisia tallennuksia 1940-luvulta. Savikiekot löytyivät viime lokakuussa palaneen toimitalon raivaustöissä.

Tällä viikolla löytyneet levyt ovat Soinnun loistokauden tuotantoa 1940-luvun alkuvuosilta. Henry Theelin ja Kauko Kärjen kaltaisten suurten tähtien lisäksi savikiekoilla kuuluu Alpo Viikan, Kirsti Hurmeen ja Thure Wahlroosin äänet.

Sointu villitsi suomalaiset maailmansotien välillä. Levy-yhtiön historia alkoi vuonna 1938, kun ensimmäinen levy tallennettiin VPK:n peilisalissa. Suomalaisella iskelmämusiikilla oli kova kysyntä maailmansotien välillä. Tuolloin Turku oli Suomen huvittelukeskus Viipurin kanssa, joten oli aivan luonnollista, että turkulaiset yrittäjät vastasivat toiveeseen. Suomen ensimmäinen äänilevytehdas perustettiin Linnankatu 40:een Barkerin puuvillatehtaan varastoon. Soinnun loistokas satoja levytyksiä käsittänyt kausi päättyi vuonna 1956, kun äänilevyt syrjäyttivät savikiekot.

Turun kaupunki jakaa vanhat savikiekot turkulaisille muistoksi rakkaasta levy-yhtiöstä. Halukkaat voivat tilata oman savikiekkonsa verkossa. Aikansa suuruuksia ja Soinnun perinteitä kunnioittaakseen savikiekot nimiöidään. Savikiekkoja on rajoitetusti, joten alkuperäiset turkulaiset ovat etusijalla."

Kiekkoja voi varata Turun nettisivuilta: www.turku.fi

Ruotsalaisia emme ole olleet, emme ole olleet liioin venäläisiä, vaan olemme olleet aina suomalaisia. Itsenäisyyttä emme saavuttaneet vahingossa, vaan tietoisen kansallisen heräämisen tuloksena. Eikä itsenäistyminenkään johtanut suuriin mullistuksiin, vaan hallittuun venäläisten joukkojen poistumiseen maasta. Toisin kuin muut Neuvosto-Venäjästä irtaantuneet maat Suomi ei ajautunut 20- ja 30-lukujen aikana kohti oikeistodiktatuuria, vaan Lapuan liikekin oli sellainen ohimenevä ja yksittäinen ylilyönti, johon valtiovallan toimilla (poliittisilla päätöksillä) ei ollut erityisempää yhteyttä. Suomi ei ollut II maailmansodassa Saksan kanssa liitossa, vaan presidentti Ryti oli vain ovela mies. II maailmansodan jälkeen solmittu yya-sopimus ei saattanut Suomea Neuvostoliiton talutusnuoraan, vaan mahdollisti Paasikiven-Kekkosen linjan. Kylmän sodan päättyessä Suomi ei vastustanut mitenkään Baltian maiden itsenäistymistä, vaan oli pitänyt maita kaikenaikaa itsenäisinä. 1990-luvun aikana väestön elintasoerot eivät syventyneet, vaan väestön keskimääräinen elintaso kohosi. Olemme aina olleet Suomessa periaatteen miehiä ja puhuneet historiasta sellaisena kuin se on.

Olen ollut perustamassa yhdessä hengittävien yhdistystä. Saas nähdä mitä saamme kanssa hengittävien seurueessa aikaan. Liekö tiedossa vallankumous? Tokkopa. Vanha kunnon Lindstorm on vaan saanut pyörän pyörimään. con (kanssa), spirare (hengittää)

Suomi on yhdistysten luvattu maa. Minunkin nimeni on aika monen perustamisasiakirjassa. Onneksi sitä tasapainottaa se, että nimeni on myös monen yhdistyksen purkautumisilmoituksessa. Itseasiassa perustamiskirja purkaantumisilmoitus suhde on aikalailla tasapainossa. Ei siis syytä huolestua.