Jotain tolkkua!

Valtioneuvosto on asettanut tavoitteeksi opiskelijavaihdon ja ulkomaisten tutkinto-opiskelijoiden määrän kaksinkertaistumisen vuoteen 2008 mennessä. Määrälliseksi tämä tarkoittaisi, että 5 prosenttia perustutkinto-opiskelijoista ja 15 prosenttia jatko-opiskelijoista olisi ulkomaisia. Se merkitsisi esimerkiksi Helsingin yliopistossa noin 700 uutta ulkomaista opiskelijaa vuodessa. Tämä olisi vasta minimitaso niin sanotulle kansainväliselle opiskeluympäristölle.

Voidaan toki spekuloida sillä, että jos EU:n ulkopuolelta tulevat ulkomaalaiset joutuvat tulevaisuudessa maksamaan yliopisto-opinnoistaan, he eivät ehkä enää edes halua Suomeen. Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että opintomaksut rajaisivat tehokkaasti vain köyhien maiden köyhimmät opiskelijat, joille jo nykyisin pelkkä viisuminhankinta ja matkustus kauas Suomeen on ulottumattomissa. Sen sijaan pelkästään EU:n puitteissa – tulevaisuudessa ehkä noin 30 jäsenmaasta – riittäisi opiskelijoita ’kansainvälistämään’ myös Suomea. Lisäksi suurissa kasvutalouksissa, etenkin Intiassa, Kiinassa ja Venäjällä, potentiaalisten opiskelijoiden määrä ylittää huikeimmatkin kansainvälistymistavoitteet.

On siis perusteltua olettaa, että tulevaisuudessa suomalainen yliopisto-opetus on entistä kansainvälisempää, ja se edellyttää opettajilta entistä parempaa valmentautumista opetukseen ja ohjaukseen. Painopisteen siirtäminen vaihto-ohjelmista maisteriohjelmiin vain korostaa tätä. Tutkinto-opiskelija odottaa saavansa Suomessa paitsi tutkintoon riittävät opinnot, myös riittävää ohjausta, etenkin jos hän on maksanut tutkinnosta. Tämä edellyttää muun muassa sitä, että viimeistään toisen lukuvuoden alussa hän on samalla viivalla kotimaisten opiskelijoiden kanssa.

Kyse on muustakin kuin ’vain’ kielestä ja kulttuurieroista. Jo pelkästään germaanisperäinen suomalainen yliopistojärjestelmämme poikkeaa esimerkiksi anglosaksisesta järjestelmästä. Mielekäs opintojen suunnittelu edellyttää tämän järjestelmän ymmärtämistä. Bologna-prosessin myötä tulevat käytännöt Suomessa toki auttavat asiassa, mutta eivät suinkaan tee vielä tutkinnoista verrannollisia. Vielä suurempi kysymys on se, että itse oppiaineet ja opetussisällöt saattavat erota merkittävästi maasta toiseen.

Sujuva englannin puhe- ja kirjoitustaito on tietenkin perusvaatimus. Aivan toinen asia on oppia ymmärtämään erilaisia englanteja, vaikkapa intialaista, kiinalaista ja venäläistä variaatiota. Sekä tietenkin myös toisinpäin: taito puhua omaa suomalaista variaatiota niin selkeästi, että sanoma välittyy myös ulkomaiselle opiskelijalle. Näitä taitoja ei välttämättä tarvitse opetella kantapään kautta, vaan niihin myös voi saada opetusta (esimerkiksi mainio Teaching through English -kurssi HY:ssa).

Vihdoin viimein haasteena ovat kulttuuriset erot, joista oikeataan on koko ajan kyse, sillä yliopistojärjestelmät ja kieli eivät pohjimmiltaan ole mitään muuta kuin kulttuurisia valintoja. Opetuksen ja ohjauksen kannalta olennainen taito on kanssaihmisten kulttuurinen sensitiivisyys, eräänlainen sosiaalinen lukutaito: taito luoda oppimistilanteeseen turvallinen ilmapiiri ja kyky ymmärtää mikä voi loukata toisen integriteettiä.

Joskus yksinkertainen keino voi auttaa – vaikkapa kurssiavustajana toimiva opiskelija, jos vierasperäisen opiskelijan omassa kulttuurissa opettaja mielletään niin suureksi auktoriteetiksi, ettei hänelle voi edes esittää kysymyksiä. Myös ryhmätyöskentely voi olla hyvä ratkaisu. Aina ei kuitenkaan yksinkertaisilla keinoilla pärjätä, vaan koko opetusfilosofia pitää ehkä ajatella uudella tavalla: opintojen ohjaus korostuu tavanomaisen frontaaliopetuksen sijasta.

Kirjoittaja toimii amanuenssina Helsingin yliopiston kehitysmaayksikön laitoksella.