Mitenkä onkaan niin, että saattaa tuntua niin kuin sisäisesti tunkkaiselta. Vähän kuin olisi, muttei olisikaan. Vähän kuin oma itse valuisi yhä syvemmälle sellaisten kerrosten syövereihin, joissa arkipäivä ja kiire vallitsevat; joissa ei ole aikaa ajatuksille, unelmille eikä sille, että asettuisi hetkeksi aloilleen ja pohtisi, missä sitä nyt elämässä oikeastaan menee. Kirjoittaisi vaikka blogiin ja tuntisi iloa siitä, että nyt taas oli kivaa fiilistellä ja pysähtyä jonkin tärkeän ajatelman ääressä. Vaan ei, sellaiseen ei ole ollut aikaa ja hetkeä ja se jotenkin puristaa. Puristaa siksi, että minun kuuluu olla kartalla omasta elämästäni - juuri minun luonteeseen sellainen kuuluu ja ilman sitä en ole minä. Minun pitää fiilistellä tunteakseni oloni hyväksi. Siksi Meteksi, jonka itse itsekseni tunnistan.
Mietin, miksei joulu tänä vuonna tunnu joululta. Listasin syitä, joiden edessä oivalsin menneen vuoden olleen järjetön muutos kaikkeen edeltävään elämääni. Avioliitto, Amerikka, Pori, gradu, Pentik ja tämä eristys perheestä ja ystävistä täällä niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Joonasta tuli eilen taiteiden kandi ja ainoa tapa olla läsnä tuona hienona päivänä oli pikainen tekstiviesti valmistuneelle pikkuveljelle myöhään illalla töiden jälkeen puoliunessa. Haikeaa.
Etäisyys yliopistosta ja ystävistä, pitkistä lounaista ja luennoilta on yhtä lailla tuntunut salakavalan isolta muutokselta entiseen elämääni. Ne viimeiset vielä-ennen-joulua tentit, esseiden palautuspäivät ja seminaari-istunnot. Opiskelukaverit ja se ihana todennäköisyys törmätä useen ystävään sattumalta saman päivän aikana. Ei sellaista elämääni enää kai tule.
Ja melkein kaikkein kipeimpänä se, että joulukuun päivät valuvat otteestani ilman yhden yhtäkään äänenavausta, En etsi valtaa loistoa tai Rauhaa, vain rauhaa ja sitä hetkeä ennen konsertin alkua, kun Pasi on antanut äänet ja tunnen olevani osa sitä hienoa ja rakasta kokonaisuutta, jota Akateemiseksi lauluksi kutsutaan.
Kun kaikki on niin erilaista verrattuna entiseen, uusien muotojen hakeminen tuntuu työläältä. Huolettaa samalla, että millaista siitä uudesta elämästä tulee. Että voiko siihen uuteen tottua, onko siihen sitten tyytyväinen - ja siinä onnellinen.