Kulmakunta muuttaa...

11.1.2008 klo 11:29

...viikon aikana uuteen osoitteeseen, sillä yliopisto lopettaa Lokari-blogityökalun tukemisen. Tämä tarkoittaa kohdallani siirtymistä monipuolisempaan WordPressiin ja mitä luultavimmin myös sitä, että saan sivustolle lisättyä SM:stä puuttuvat taulukot. Vihdoin.

Jos typeriä jorinoitani kiinnostaa vielä lukea, suosittelen merkkaamaan muistiin osoitteen http://blogs.helsinki.fi/kuutio

SANITEETTITILAMITTARIN lopullisen versio on jo päivitetty sinne, joten tämä on mitä luultavimmin viimeinen viestini tässä osoitteessa.

Jos ette seuraa Kulmakunnan tarinaa loppuun asti, kiitoksia kuitenkin käynnistä ja toivon mukaan tavataan vielä joskus, niin voitte ainakin leipoa mua nassuun tuhlatuista hetkistä!

SANITEETTITILAMITTARI!

7.12.2007 klo 22:08

Tämä analyysi on edelleen työn alla, mutta materiaalia on jälleen lisää. Koetan saada kaaviot tehtyä ASAP.

  • ----------------------------

Leivontakilpailun voittajat

Julkaisen samalla myös leivontakilpailun voittajat, joita oli kolme. Kiitoksia kaikille osallistuneille.

Ensimmäisen palkinnon sai Robert, joka saa siis valita leivottavan tuotoksen ja voi - kohtuuden rajoissa - myös määritellä sopivan ajankohdan leivonnalle.

Toiselle sijalle tuli Laura O., joka saa myöskin valita ajankohdan ja joka saa antaa ehdotuksia leivonnaisen laadusta (suolainen/makea/kirpeä/kupliva), joskin näitä ehdotuksia ei välttämättä oteta huomioon.

Kolmannelle sijalle tuli jukkahoo, joka ei pysty millään lailla vaikuttamaan leivonnaisen laatuun, hajuun, makuun, tuoksuun, koostumukseen, työhygieniaan eikä leivonnaisen ilmestymisajankohtaan. Aleksin specialylläri saattaa ilmestyä kotiovellesi milloin tahansa seuraavan kahden vuosikymmenen aikana. Se voi olla hyvää, pahaa, myrkyllistä tai epätodennäköistä. Watch your back!

Kaikkiin leivonnaisiin luvataan kotiinkuljetus.

OBS eli HUOM!

Minut on viime päivinä uhattu tappaa ja mukiloida useampaan otteeseen. Tiistaina soitti ensin ”äiti”, joka kertoi olevansa hyvin pahoillaan poikansa edesvastuuttomuudesta ja kyvyttömyydestä pitää kiinni lupauksistaan (”äiti” ei käyttänyt juuri näitä sanoja, mutta asiaa oli vaikea tulkita muuten). ”Äiti” kertoi myös, että oli kirjoittanut päivällä kiukkuisen kommentin asiasta blogiini, mutta jostain syystä teksti ei vain tullut näkyviin. Älkää minua katsoko, ei minulla ollut asian kanssa mitään tekemistä. :)

Noin kolme minuuttia tämän jälkeen soitti isompi isosiskoni, joka kiukutteli samasta asiasta. Hänen sanankäänteensä olivat tosin hieman ärhäkämpiä kuin äidin. Hän muun muassa ilmoitti, että jos tulokset eivät parin päivän sisällä ala vihdoin näkyä, joku vihaisista lukijoistani todellakin tulee ja listii minut. Voi, miten ihana onkaan kuulla rauhoittavia sanoja omien perheenjäseniensä suusta. Lisäksi siskoni ilmoitti, että riukukulttuurijuttuni oli täyttä kakkaa ja että se on nyt tulos tai ulos. En ikinä olisi voinut kuvitella, että pienellä huumorimielellä tekemäni kysely saattaisi minut näin kiusallisiin ja suuriin ongelmiin. Ja on niitä uhkauksia tullut muualtakin.

Esimerkiksi muuan Mikis on kertonut tietävänsä osoitteeni. Hänen äänensävystään olen jotenkin saanut sellaisen vaikutelman, ettei hän nyt ainakaan syntymäpäiväkakkua ole ollut aikeissa tuoda. Loput tuloksia kyselleistä ovat jo lopettaneet blogini lukemisen, ja heitä minun ei tarvitse enää miellyttää. Mutta koska olen lähestulkoon puoliksi sanojeni mittainen mies, tuotan edes puolittaisen pettymyksen teille, jotka tätä blogia vielä luette. Teidän intohimonne kylpyhuonekulttuuria kohtaan on pitänyt minut käynnissä arjen harmaina hetkinä, ja olen ajatellut hiljaista painostustanne aina, kun olen käynyt internetissä. En kiusaa teitä enää enempään, vaan päästän teidät tuloksiin.

Paitsi että vielä yksi ihan pieni juttu. Tehän tiedätte, kuinka minä rakastan selittelyä, vaikka kukaan ei jaksa sitä enää kuunnella. Aivan viimeinen hätävalhe kerrottakoon, ennen kuin päästän teidät huonotasoisen tutkimuksen pariin. (Luultavasti alla oleva teksti kuitenkin tulee ylittämään akateemisuudessaan tason, jolle graduni tähtää. Se on sinänsä sääli.)

Katsokaas, tämänkertainen myöhästelyni johtuu a) pitkittyneestä sairastelustani (ihan totta) b) laiskuudestani c) kyvyttömyydestäni tulla toimeen tietotekniikan kanssa. Kohdat a ja b lienevät selviä, mutta c-kohta kaivannee lisävaloitusta. Kirjoitin jutun jo melkein valmiiksi viime viikon puolella, mutta sitten hairahduin tekemään kuvioita ja kaavioita, joita yritin kaikin mahdollisin tavoin laittaa tänne blogiin, mutta eihän siitä mitään tullut. Päätin siirtää ja siirtää julkaisua, kunnes saisin kuvat näkyviin, mutta kärttyisät käpylehmät sentään, eihän siitä mitään tullut. Niinpä saatte nyt kaiken pelkkänä tekstinä.

Syvät pahoitteluni aiheuttamistani traumoista, rikotuista lupauksista ja lukuisista pettymyksistä.

Saniteettitilamittari

Kyselyyn vastasi 41 ihmiseksi itsensä luokittelevaa henkilöä. Sukupuolella ja iällä ei tämän tutkimuksen kannalta ole merkitystä. Erityisesti mainittakoon, että eräs viidenkympin runsaammalla puolella oleva naishenkilö kritisoi kysymyksiä liian ”äijähenkisiksi”. Niissä ei kuulemma riittävästi huomioida kauniimpaa eli naissukupuolta. Kulmakunta-instituutin tutkijat olivat asiasta tohkeissaan, sillä pilottitutkimuksessa ei moisia väitteitä ollut tullut esille. Koska enempiä valituksia ei tullut, voidaan tutkimuksen tuloksia pitää kelvollisina eli valideina. Sitten mennähän kysymyksiin.

Kysymys 1: Luetko istunnolla?

Noin neljäsosa vastaajista (26,8%) kertoi lukevansa istunnolla usein. Sen sijaan satunnaislukjoiden ja peräsuolen sulkijalihaksestaan huolissa olevien osalta vastausosuudet menivät tasan. Molempia ilmoitti harrastavansa 15 henkilöä eli noin 36,6% vastaajista. Tutkimus siis puoltaa tosiseikkaa, jonka moni on jo kauan tiennyt. Vessassa luetaan paljon, ja lukuhetkiin suhtaudutaan varsin suopeasti.

Tutkijat toteavat olevansa hieman huolissaan Raamatun lukemisen suosiosta, sillä kukaan vastaajista ei tunnustanut lukevansa istunnolla raamattua. Epätoivoon ei ole kuitenkaan syytä vaipua, sillä tutkijat arvelevat kyseessä olevan vain inhimillisen erehdyksen. Raamattua toki luetaan, mutta osa kokee kylpyhuoneen olevan turhan rahvaanomainen paikka taivaallisille asioille. Toisekseen monilla lukijoilla ensimmäinen mielleyhtymä raamatusta on varmasti vanha kunnon monta kiloa painava perheraamattu, jonka lukeminen Aku Ankan tapaan pöntöllä istuen vaatii melkoisia käsivoimia. Jos ette usko, kokeilkaa itse.

2. Pesetkö kätesi poistuessasi vessasta?

No niin, tämäpä olikin mielenkiintoinen kysymys. Vastaukset olivat hieman yllättäviä. Valtaosa eli noin 2/3 ihmisistä (68,3%) ilmoitti pesevänsä kätensä aina. Epäilen, että joukkoon mahtuu kyllä muutama valehtelijakin. Noin kymmenen prosenttia vastasi pesevänsä kätensä yleensä. Toisin sanoen noin 80 % prosenttia vastaajista pesee kätensä lähestulkoon varmasti. Tämä on myös ICBE:n suositus tai pikemminkin vaatimus.

Mutta sitten päästäänkin mielenkiintoiseen osuuteen? Noin kymmenen prosenttia vastaajista ilmoittaa välillä teeskentelevänsä käsien pesemistä antamalla hanan lorottaa vettä. Veden ääni rauhoittaa ulkopuolella olevat uskomaan, että kylpyhuoneessa on perushygieeninen ihminen. Mutta voi miten väärässä he ovatkaan! Seuraavassa Kulmakunta-instituutti esittelee muutaman kikan paljastaa SALAPESIJÄ!

Kun ystäväsi/työtoverisi/perheenjäsenesi/lääkäri/deittisi on herättänyt epäilyksesi, on muutama hyvä kikka saada selville, onko hän salapesijä.

1.Kun epäilty saapuu saniteettitiloista, kiinnitä heti huomiota siihen, ovatko hänen kätensä märät vai eivät. Kuivat kädet eivät yksistään tarkoita, että kyseessä olisi salapesijä, mutta se antaa jo vihjeen oikeaan suuntaan.

2.Toinen tapa selvittää käsien kuivuuaste on seuraava. Pyri saamaan epäillyn kädet jotakin kosteutta imevää materiaalia vasten. Vaikka epäilty olisikin kuivannut kätensä farkkuihin tai käsipyyherullaan, sormiin jää usein vähän kosteutta. Tämän saat näkyviin tarjoamalla esimerkiksi epäillylle puhdasta nenäliinaa, ja katso jääkö paperiin kosteutta. Usein ihmiset nojaavat pöytään istuessaan. Voit katsoa, jättääkö epäilty tuolilleen istuessaan pöytäliinaan kosteat jäljet. Jos ei, kyseessä voi olla salapesijä.

3.Tarkista epäillyn housut/hame. Monet kätensä pesseistä kuivaavat kätensä housuihin, hameeseen harvemmin. Jos näet märkiä läikkiä housuissa, epäilty on luultavasti viaton. On kuitenkin huomattava, että märät läikät voivat johtua monista muista seikoista, mutta tietty tahdikkuus pitää säilyttää. Aivan kaikkea ei sovi kysyä – ellet sitten halua nolata kyseistä henkilöä syystä tai toisesta (esim. hän vei ylennyksen/naisen/miehen, jonka sinä olisit ansainnut)

4.Myös aggressiivinen ahdistustaktiikka saattaa toimia, mutta tällöin pitää olla jo melko varma asiastaan. Jos olet asiastasi lähes varma, voit todeta kylpyhuoneesta saapuvalla epäillylle kaikkien läsnäollessa: ”Et muuten tainnut pestä käsiäsi äsken.” Jos seurauksena on punastumista, nolostumista, loukkaantumista ja sanoissa takeltelua, tiedät osuneesi oikeaan.

5.Varmin tapa selvittää salapesijyys on haistaa epäillyn käsiä (intiimissä tilanteessa käsiä voi myös maistaa –toim. huom.). Tämän suorittaminen huomaamatta tai tahdikkaasti on sitten paljon vaikeampaa. Kömpelyyteen taipuvaiset voivat vaikkapa esittää kaatuvansa epäillyn päälle

HUOM! Luonnostaan paljon hikoilevia salapesijöitä on vaikea saada kiinni, sillä heidän kätensä ovat lähes aina kosteat muutenkin.

Noin 12,2 % ihmisistä vastaajista tunnustaa suoraan, että he tietävät milloin heidän kätensä ovat puhtaat ja milloin eivät. Sen mukaan niitä sitten pestäänkin. Jotkuthan käyttävät kylpyhuoneessa tekniikoita, joissa käsiä ei tarvita lainkaan. Ne eivät kuitenkaan olleet tämän tutkimuksen arviointikohteina, joten jätetään asia vain maininnan varaan. Mielenkiintoista kyllä, yksi ihminen jätti vastaamatta tähän kysymykseen. Miksi hän ei halunnut paljastaa kantaansa, mikä kysymyksessä oli niin pelottavaa, että sen yli piti hypätä? Asia ei ole vielä selvinnyt, mutta Kulmakunta-instituutin profiloijaryhmä tutkii asiaa ja selvittää, onko kyseessä vahinko, tilapäinen mielenhäiriö vai kenties yritys sabotoida tutkimuksen tuloksia. Asia ei jää tähän.

3. Käyttäytyminen julkisessa käymälässä…

Tutkimukseni otoksen mukaan suomalaiset ovat varsin siistiä väkeä. Tasan puolet vastaajista kertoi siivoavansa omat jälkensä huolellisesti, ja 35% kertoi siistivänsä usein myös muiden jälkiä. 85 % ihmisistä käyttäytyy siis varsin mallikkaasti. Jäljelle jäävä 15 % on niitä kurjia moukkia, jotka kokevat jätöstensä jotenkin parantavan maailmaa. On myös mahdollista, että he pitävät nykytaidetta tekosyynä omalle laiskuudelleen tahi kyvyttömyydelleen käyttää vessaharjaa. Uskallammeko siis vetää sen johtopäätöksen, että 15% ihmisistä on vastuussa julkisten saniteettitilojen huonosta kunnosta? Mahdollista.

Sen sijaan yksityisiä vessoja voi kohdella paljon vapaammin. Jopa ICBE:n tiukan säännöstön mukaan saniteettitilat saa jättää mihin tilaan tahansa, jos asuu yksin eikä vieraita käy usein. Sääntö on selvä ja kannatettava. Mutta liiallisuuksiin ei sovi mennä tässäkään asiassa.

Pieni anekdootti Henttaan Tietotoimistolta (HTT) valaisee asiaa. HTT sattui olemaan pari vuotta sitten töissä raksalla. Keikkoja oli jos jonkinlaista, mutta enimmäkseen purkutöitä. No, erään kerran HTT sattui työtoverinsa kanssa vuokra-asuntoon, jossa eli nuori ja varsin epäsiisti kaveri. Vai mitä sanotte seuraavasta? Työmiesten tehtävänä oli purkaa putkia, kun asunnossa oli sattunut vesivahinko. Miehet löntystelivät ensin kylpyhuoneeseen, mutta oven avatessaan HTT ja hänen kollegansa yllättyivät täydellisesti silmiään kohdannutta näkyä ja päättivät, että kylppäriin ei enää mennä. Kylpyhuoneessa oleva amme oli nimittäin puolillaan täynnä sitä itseään, siis sitä ruskeaa tavaraa. Myös lavuaari oli säntillisesti täytetty ääriään myöten samalla tavaralla. Haju oli ollut tyrmäävä.

  • ------------------

Suurin vedenjakaja ihmisten keskuudessa tuntui olevan se, mitä vessassa oikein saa tehdä. Kuten kysymyksestä yksi kävi ilmi, lukemiseen suhtauduttaan varsin suopeasti, joskin ilahduttavan moni on tietoinen suolta uhkaavan prolapsuksen vaaroista. Sen sijaan syöminen istunnon aikana lienee jonkinmoinen tabuaihe. Siitä seuraavassa.

4. Saako toimitusta tehdessään syödä?

51,2 % vastaajista eli 21 henkilöä oli sitä mieltä, että istunnolla ei saa koskaan syödä. Heitän objektiivisuuden viitan lopullisesti pois harteiltani ja ilmoitan, että tällainen ehdottomuus ja konservatiivisuus on väärin. On suorastaan pöyristyttävää, kuinka modernissa, tasa-arvoa ja korkeita ihanteita tavoittelevassa yhteiskunnassamme ruokaa ei muka saa viedä vessaan! Missä tällaisten patavanhoillisten, 1800-luvulta periytyvien asenteiden kasvualusta on? Minä kysyn teiltä, te onnettomat ihmiset, mitä vikaa on kahden nautinnon taidokkaassa yhdistämisessä?

34,1 % eli 14 henkilöä katsoi, että syömisen sallittavuus on tapauskohtaista. Tämä diplomaattinen vastaus antaa toivoa, että olemme ehkä sittenkin menossa oikeaan suuntaan. Milloin syöminen on hyväksyttävää jäi kysymyksen yleisen luonteen takia epäselväksi, mutta tällaisia tilanteita voisi olla esimerkiksi hirmuinen kiire, jolloin ihmisen on pakko toimia moniajolla ja suorittaa useaa rutiinia yhtäaikaisesti.

Kymmenisen prosenttia (4 henkilöä) ilmoitti syövänsä istunnolla satunnaisesti ja 5 % oli sitä mieltä, että kunnon eväät kruunaavat nautinnollisen hetken. Itse hieman kavahdan ajatusta, että pöntöllä pitäisi aina syödä jotain, mutta jos se tosiaan tekee tilanteesta nautittavan, niin mikäpäs siinä. Syökööt, sanon minä ihan vain konservatiivien kiusaksi.

5. Syötkö itse kakatessasi?

Tämän kysymyksen vastaukset olivat linjassa kysymyksen neljä kanssa, joskin selvä erokin oli. Ensin todettakoon, että kukaan ei tunnustanut tekevänsä aina eväitä vessaretkeä varten. Tämä ei liene yllättävää. Valitettavasti tämän kysymyksen kohdalla tutkija on tehnyt virheen, sillä vastausvaihtoehtohan kuului näin: ”Tottakai. Teen aina eväät ennen vessaan menoa.” Tuo aina on ratkaisevassa asemassa, sillä eihän kenelläkään ole aina mahdollisuutta tehdä eväitä. Jos sanan tilalla olisi yleensä vastausosuudet nousisivat varmasti reippaasti. Tämä perustuu Kulmakunta-instituutin hallussa pitämään Suomalaiset vessahedonistit –rekisteriin, jonka listalla on useita pääkaupunkiseudulla asuvia saniteettipiknikejä harrastavia ihmisiä. Tiedot on luokiteltu salaisiksi.

31,7 % kertoi syövänsä satunnaisesti vessassa. Esimerkiksi jos leipä on jo tehty ja hätä yllättää, saa leivän ottaa tämän vastaajaryhmän mielestä mukaan istunnolle. Varsin järkeenkäypää. Sen sijaan peräti 68 prosenttia vastaajista (28 henkilöä) oli sitä mieltä, että niin sanottu KaNa-tekniikka (eli kaksoisnautinto) on paheksuttavaa ja perverssiä. Siitäkin huolimatta, että kyseessä on vain suorituksen optimointi. Mehän elämme kvartaalitaloudessa, luulisi nyt ainakin kauppatieteilijöiden ymmärtävän, että jos nautintoja yhdistämällä aikaa säästyy, kyseessä ei voi olla mikään huono juttu.

6. Onko kakkaaminen päivän kohokohtasi?

Instituutissa arvioitiin etukäteen, että kakkaaminen on suurelta osin aliarvostettua toimintaa ja että ihmiset eivät osaa kunnolla nauttia sen tuomasta helpotuksesta. Totuus näyttää olevan onneksi toisenlainen. 1/5 vastaajista sanoi iloitsevansa pökäleiden tuottamasta helpotuksesta silmittömästi, luultavasti melko usein jopa kyynel silmäkulmassa (ainakin jos kärsii ummetuksesta). Noin 35 prosenttia ihmisistä piti kunnon istuntoa päivän ylimpänä riemunhetkenään silloin tällöin. Toisin sanoen yli puolet vastaajista oli sitä mieltä, että kakkaaminen on tai voi olla päivän kohokohta. Tämä on merkittävä tulos, ja puoltaa omalta osaltaan sitä seikkaa, että suomalainen saniteettitilakulttuuri ja sen eteenpäin kehittäminen tulisi ottaa lähempään tarkasteluun myös kultttuuripoliittisia mietintöjä tehtäessä.

Ja kehittämiseen ja asennekasvatukseen on totisesti tarvetta. Reilut 40 prosenttia ihmisistä hoitaa asiansa rutiinilla uhraamatta asialleen ajatuksia etu- tai jälkikäteen. Tämä on selvä merkki siitä, että nykypäivän ihmiset eivät kykene nauttimaan arjen pienistä iloista, vaan katse on aina suunnattuna eteenpäin. Jossain siellä kaukana, kaukana tulevaisuudessa häämöttää onni. Väärin. Tällainen ajattelumalli on pahoinvointiyhteiskunnan perusta! Onni on tässä ja nyt. Onni on puhdas pytty, Aku Ankka ja pala ihoa hellivää paperia (mieluiten uusiopaperia). Onni on… no, tajusitte varmaan.

Jos kyseessä ei olisi vakava tieteellinen tutkimus, pimitettäisiin lukijoilta ehkä sellainen karmiva tosiasia, että yksi vastaaja piti kakkaamisen ihannointia luonnottomana ja suorastaan… perverssinä asiana. Jokainen voi vetää tästä omat johtopäätöksensä, minä en tällä kertaa auta tulkinnassa.

Ilahduttavasti kukaan ei kertonut käyttävänsä risiiniöljyä ulostuksen lisäämiseen. Ilahduttava asia on siinä mielessä, että keinotekoisten ”nopeuttajien” käyttäminen kertoisi epäterveestä riippuvuussuhteesta, joka voi pahimmassa tapauksessa vahingoittaa niin kehoa, mieltä kuin pytyn posliiniakin.

7.-8. Kakkaaminen suhteessa seksiin

Nyt päästään vihdoin niihin kysymyksiin, joiden takia te kyselyyn osallistuitte ja joihin te haluatte vastauksen. Saamanne pitää.

Seitsemäs kysymys pohti kakkaamisen arvostusta, ja siinä esitettiin suuren irlantilaisen filosofin väite: ”Mikään ei ole niin yliarvostettua kuin seksi, eikä mikään ole niin aliarvostettua kuin kunnon p*ka.” Kahdeksannessa kysymyksessä pohdittiin seksin ja kakkaamisen eroja. Jos yleisö sitä vaatii, Kulmakunta-instituutti esittää vastauksista oman näkemyksensä, mutta luulen, että seuraavat kaaviot kertovat enemmän kuin mitkään sanat.

Hiljentykäämme näiden suurten totuuksien äärellä.

Mainintoja riukukulttuurista

29.11.2007 klo 0:30

Vaikka flunssa ei ole vieläkään hellittänyt 100-prosenttisesti otettaan minusta, en kehtaa lykätä yllätyksen julkaisuajankohtaa sen pidempään, kun tappouhkauksia on alkanut sadella vähän joka suunnalta... pääasiassa Espoon suunnalta.

Suurin yllätys on tietysti se kaikkein arvattavin: Kyllä. Saniteettitilamittarin vastaukset on vihdoinkin analysoitu ja päätelmät tehty. Tuotan teille kuitenkin heti alkuun pettymyksen ja ilmoitan, että ei vielä, ystävät rakkaat, ei vielä. Jotta saisitte tuloksista irti kaiken mahdollisen, koen tehtäväkseni valistaa teitä ensin hivenen aiheeseen liittyvällä uusimmalla kulttuurihistoriallisella tiedolla ennen varsinaista julkaisua. Lopulliset tulokset esittelen perjantai-illan hämärtyessä. Seuraavassa tutustumme riukukulttuuriin.

Riukukulttuurin synty

Monia teistä on varmasti askarruttanut kysymys: Milloin kakkaamisesta tuli kulttuurisesti tärkeä viestinnän ja nautiskelun muoto? Joudumme vaeltamaan ajassa taaksepäin hulppeat 400 000 vuotta, jolloin heidelberginihmisten (Homo heidelbergensis) keskuudessa kehittyi mitä hämmästyttävin kulttuurinen edistysaskel. Heidelberginihminen oli luultavasti ensimmäinen ihmislaji, joka hautasi ruumiitaan ja jolla oli jonkinasteinen primitiivinen kieli. Tämähän on arvoisille lukijoilleni toki tuttua tietoa. Mutta harva teistä lienee perillä uudemmista tutkimuslöydöistä. Pari vuotta sitten Zürichin yliopiston arkeologit tekivät nimittäin hämmästyttävän löydön. Heidelberginihmisten oletetuilta asuinalueilta kaivettiin esiin jotain todella merkittävää – fossiloitunut pitkä seiväs. Seipäälle radiohiiliajoituksessa saatu ikä täsmäsi heidelberginihmisten luulöytöjen ikään.

Nyt tietenkin ihmettelette, mitä ihmeellistä on yhdessä rupuisessa fossiloituneessa seipäässä? Ensinnäkin, seipäitä löytyi enemmän kuin yksi. Toisekseen niitä oli kahta eri kokoa: paksua ja kapeaa. Tutkimusretkikuntaa johtanut professori Helmut Grünerwald teki välittömästi huikeita (ja oikeita) päätelmiä. Kyseessä olivat maailman ensimmäiset riu’ut. Kyllä, arvoisat lukijani, arvasitte oikein.

Paksut riu’ut oli tarkoitettu täysikasvaneille ja pienemmät lapsille. Eikö tämä ole hurjaa? Riukukulttuuri osoittautuu satojatuhansia vuosia vanhaksi! Kaiken huippu on, että fossiiliriukujen painaumista ja fossiloituneista ihmisen karvoista näkee, että kyseessä on ollut monipaikkainen riuku. Siis monipaikkainen. Sellaisia näkee harvoin nykyäänkään. Armeijassakin riu'ut toimivat yksi mies kerrallaan periaatteella. Tämä johtuu osittain myös siitä, että riukujen materiaalina käytetään tänä päivänä liian ohuita ja heikkoja puita. Mutta mutta. Mielikuvitukseni alkaa heti laukata, mitä ovatkaan vanhat kunnon heidelbergiläiset riu’uillaan pohtineet. Ehkäpä seuraavanlainen katkelma olisi lähellä totuutta. Nimet on rekonstruoitu sen pohjalta, mitä heidelberginihmisten primitiivisestä kielestä tiedetään (ei mitään) :

Yrk: "Kovaa (osoittaa sormella omaa jätöstään). Löysää (osoittaa Murgin jätöksiä)"

Murg: "Paha maha (hieroo vatsaansa). Yrkillä parempi."

Yrk: "Yrk vahva metsästäjä! Yrk!"

Murg: "Yrk. Iso suu. Iso kakka."

Ja niin edelleen. Tuskin siinä urheilutuloksistakaan on juteltu, korkeintaan naistenkaatamisesta seuraavaan malliin.

Yrk: "Yrk löi Momaa. Moma Yrkin nainen."

Murg: "Murg löi Nelaa nuijalla. Nela ei enää herää."

Yrk: "Murg.tyhmä ja ei naista. Murg ei saa lapsia. Murg pokamies."

Tai sitten ei. Huomautettakoon arvon lukijalle, että heidelberginihmisestä kehittyi myöhemmin neanderthalinihminen ja neanderthalinihmiset taas… no, kuolivat sukupuuttoon. Tämän sukupuuton vuoksi ryhmäriukukulttuuri ei ehkä välittynyt sellaisenaan eteenpäin ja siksi homo-suvun ihmiset joutuivat keksimään tämän kulttuurisen innovaation uudelleen, mikä on sääli. Miettikää, miten maailmanhistoria olisi muuttunut tämän nerokkaan keksinnön myötä. Kenties nykyisenkaltainen kulttuurinen sivistys olisi saavutettu maailmassa jo 1300-luvulla. Miettikää sitä, kuinka paavi olisi istunut hiotulla ja messinkisellä tangolla keskustellen samalla viisaita kardinaalien kanssa. Vieressä kuoripojat polttelisivat suitsukkeita ja tunnelma olisi miellyttävä. Olisi saatu small talk (kenties nimellä piccolo parola) Eurooppaan jo kauan ennen amerikkalaisia.

Herranjumala mitä tuubaa... Älkää uskoko sanaakaan.

Se tästä tällä kertaa. Ensi kerralla on megakerta. Julkaisen saniteettitilamittarin lopulliset tulokset, vertailen niitä kansainvälisiin käymäläsuosituksiin ja kerron leivontakisan onnelliset voittajat. Perjantai-iltaan. Voitte tutustua kansainvälisiin suosituksiin ennakkoon osoitteessa http://www.icbe.org/icbe.shtml.

Jesh. Joo. Kyllä onkin kiva olla taas hetken aikaa terveenä. Koputan puuta.

Satunnaisia kohtaamisia

5.11.2007 klo 23:08

Yllätys antaa odottaa itseään, mutta hitaasti hyvä tulee. Tähän väliin minun on kuitenkin pakko kertoa hassu sattumus, joka kohtasi minua viime perjantaina. Jos en kerro sitä nyt, en kerro sitä koskaan. Olin Kaisaniemen metrotunnelissa matkalla kohti yliopiston kirjastoa. Yhtäkkiä minulle tuli eksynyt olo, ja päädyin käymään viereisessä kahvilassa. Ostin munkkirinkilän, sillä en ollut aikoihin syönyt munkkirinkilää, ja minun teki mieli sellaista. Kun tulin ulos kahvilasta, editseni vilisti tutunnäköinen kaveri. Minulla meni hetki ennen kuin keksin, että kyseessä oli vanha armeija-aikainen kaverini Kimmo (nimi muutettu). Kävimme suunnilleen seuraavanlaisen keskustelun:

”Kimmo! Hei, Kimmo.”

(Kimmo kääntyy)

”Kato, Kuutio, vanha jäämies.”

”Mitäs sulle kuuluu?”

”…tuttaa niin armottomasti! Sain just …tun 80 euron pikavoiton, kun HKL:n kyylääjät sai mut kiinni.” (Kiroilua.)

”Oolrait… no, mitäs noin muuten?”

”No, ei tässä mitään. Pääsin just linnasta. Ensin kolme vuotta ja sen jälkeen vielä pari kuukautta lisää.”

”Ai saamari! Mistäs istuit?” olin melko yllättynyt uskallettuani kysyä tämän

”Törkeestä huumausainerikoksesta. Oli kiinni otettaessa aivan liian paljon kamaa mukana. Siitä heilahti kolme vuotta. Pari kuukautta tuli yhestä pikkujutusta. Keravalle päädyin.”

”Oho.”

”Mut nyt mä oon päättäny, et on pakko skarppaa. Skarppaa ihan tosissaan.”

”Joo.”

”En haluu takasi linnaan monestaki syystä. Plus et siel pääsee laihtuun. Olin just ennen sinne menoo päässy hyvään kuntoon, ja nyt on taas kilot pudonnut.”

Nyt pieni tietopaketti. Kimmo on ainoa mies, jonka tiedä aina valittaneen siitä, että hän ei paina tarpeeksi. Hän puhui painon lisäämisestä jo armeija-aikana. Mies on noin 170-senttinen tai piirun verran alle ja tahtoo painaa yli 85 kiloa. Hän kiroili aina, kun marssilla lähti painoa pois. Ulkonäön ei kannata antaa hämätä, Kimmo nosti jo armeija-aikana yli 110 kiloa penkistä ja nykyään lähtee kuulemma 135 kg.

Kimmo pälyili koko keskustelun ajan metroportaisiin päin. Kysyin, mitä hän oikein tekee ja sanoi, ettei periaatteesta suostu maksamaan metron käytöstä.

”Mä asuin kolme vuotta Vuosaaressa, ja vaan kaks kertaa jäin kiinni. Mutta oli se sen arvoista. Varmaan 400 euroo säästy. Mutta nyt tääl on joka puolella tarkastajia ja niitä saattaa koko ajan liuta vartijoita. Mihin tää maailma on oikein menossa? Ei per..le!”

”Niinpä.”

Sitten Kimmo meni kurkkimaan portaiden yläpäästä alas ja hoki: ”Hyvält näyttää. Hyvält näyttää. Ei ketään.”

Kerroin vielä vähän omista tekemisistäni ja puhuimme hieman menneistä. Sitten Kimmo pälyili taas portaita alas ja sanoi taas: ”Hyvält näyttää. Hyvält näyttää.” Sitten kättelimme, sanoimme ”heit” ja viimein Kimmo lähti kokeilemaan onneaan metrolaiturille.

Hänen lähdettyään mieleeni muistui hänen armeijassa kertomansa tarina siitä, kuinka hän nuorempana oli ryöstänyt kioskin, ja poliisin koirapartio oli lähtenyt hänen peräänsä. Mies oli juossut noin viisikymmentä metriä pakoon, tullut verkkoaidalle ja lähtenyt kiipeämään ylöspäin. Koirat olivat repineet hänet alas, ja melkein housutkin jalasta. Kimmo oli nöyränä poikana tunnustanut rikoksensa ja ihmetellyt kameraa. Sitten poliisi oli kysynyt: ”Me kuvattiin tää kiinniotto uuteen K-8 -koirapartio -sarjaan. Saadaanko me sinulta lupa käyttää materiaalia ohjelmassa?” Tietenkin Kimmo oli nuoruuden innolla sanonut ”joo”. Ja tv:seenhän se nolo spotti päätyi. Jostain sen 15 sekuntia aina saa.

Kyllä elämä kuljettaa meitä niin kovin, kovin monenlaisiin suuntiin.

Mies, joka kadotti kaiken

1.11.2007 klo 15:12

Tämä ei ole lupaamani yllätys, vaan lähinnä tiedonanto.

Jos kohtaatte päättömän ruumiini harhailemasta pitkin Helsinkiä tai vaikka Eteläisiltä Voileipäsaarilta tuhansien kilometrien päässä täältä kyse ei ole siitä, että olisin kadottanut pääni vaan pikemminkin päinvastoin piinattu ruumiini on vihdoinkin silpaissut pääni irti ja lähtenyt karkumatkalle. Unohda ja hukkaa -kiertueeni jatkuu entistä parempana. Nyt jo hukattujen tavaroiden lisäksi uutuuksia ovat digikamerani laturi ja liitinjohdot sekä romaani, joka ei edes ollut omani. Tämän lisäksi olen viimeisen kolmen viikon aikana unohtanut kerran pipon, hanskat ja kaulahuivin bussiin ja yhden kerran pelkän pipon bussiin. Minua tervehditään Suomen löytötavarapalvelussa jo vakioasiakkaan tavoin, mikä ei ole alkuunkaan niin hauskaa kuin miltä se kuullostaa.

"Älä pelkää, ei se tartu."

Vanhempi isosiskoni oli viime viikolla hetken aikaa huolissaan, että hänen lähimuistinsa oli alkanut oikutella ja reistailla samalla tavoin kuin minunkin. Ensin hän unohti keskiviikkona hansikkaansa bussiin (vai ratikkaan?) ja heti seuraavana päivänä jäi lompakko. Hän soitti minulle äärimmäisen kiukkuisena ja huolissaan perjantaiaamuna ja syytti minua lompakkonsa katoamisesta, koska hänen sanojaan lainaten "Sinä olet tartuttanut huonon onnesi minuun". Sanoin, ettei kaksi kertaa vielä todista mitään, mutta tottakai kuuntelin vuodatusta ymmärtäväisenä ja empaattisena niin kuin vain kunnon pikkuveli voi. Hän oli joutunut kuolettamaan Visa-, pankki-, sekä Plussa-korttinsa. Voitte vain kuvitella, kuinka ärsyttävää se on. Niin minulle ei ole sentään käynyt.

Liittyykö tämä tarina millään lailla minuun? No ei... paitsi, etttä olin vieraillut sisareni luona torstaina. Jeeeep! Arvatkaa vain, mitä löysin takkini taskusta perjantaina käydessäni kaupassa. Olin juuri maksamassa, kun huomasin, ettei kädessäni oleva lompakko ollutkaan minun. Enkä edes käsitä, miten olen kyennyt varastamaan sen siskoni luota, sillä lompakko on täysin erivärinen kuin omani. Minun on musta, hänen puna-musta-valkoinen. En pysty myöskään muistamaan sitä tilannetta, jossa olisin voinut lompakon mukaani poimia. Uskon, että se on vain materialisoitunut taskuuni. Jumalallinen ilmestys. Halleluja!

Siskoni lupasi tappaa minut. Tarjouduin maksamaan korttien uusimisesta aiheutuvat kulut... niin, ja nostin hänelle viikonlopuksi rahaa omalta tililtäni. Onnekseni helpotuksen aalto lompakon löytymisestä oli niin suuri, ettei hän loppujen lopuksi muuta kuin nauranut ja muksinut minua pari kertaa nyrkillään.

Nyt varoituksen sana: Jos olette olleet tekemisissäni lähiaikoina tai tulette olemaan lähitulevaisuudessa ja teiltä on kadonnut/katoaa jotakin, ottakaa välittömästi yhteyttä minuun. Minä vien avaimenne, lompakkonne, dvd:nne, mp3-soittimenne, vaimonne, lapsenne, aviomiehenne, anoppinne, autonne, kiinteistöveronne, vessaharjanne ja parhaimmat oksasaksenne. Älkääkä herran tähden lainatko mulle mitään. Kaikki te, jotka olette viime aikoina lainanneet minulle jotain... Rukoilkaa! Hakekaa omanne pois! Vaatikaa korvauksia! Uhkailkaa!

Haluan myös lisätä, että älkää ottako sanomisiani tai puolittaisia lupauksiani vakavasti ellette ole valmiita potkimaan ahteriani sydämenne kyllyydestä. Kykyni unohtaa kaikki mahdollinen ylittää ainakin omat odotukseni aina ja iankaikkisesti, aamen. Älkää siis missään nimessä pyytäkö minua tekemään yhtään mitään yhtään minnekään. Juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että jos vastuulleni antaa edes pieniä vaivaisia asioita, ne jäävät tekemättä tai myöhästyvät majesteetillisesti.

Ensi kerralla yllätys.

Rusakko kuittaa.

Kuusi päivää mökillä

18.10.2007 klo 8:53

Olen tästä torstaista alkaen yksin mökillä, kun yritän polkaista graduni käyntiin ja viimeistellä Sean Stewart -artikkelini. Jos minulle ei käy niin kuin teinislashereissä, palaan ensi keskiviikkona. Sitten onkin vuorossa pieni yllätys.

Toivottakaa minulle onnea. (Ei ole pakollista. Ehkä pärjään ilmankin.)

Edit