Tehtävä: Mikä oli suvun ja perheen rooli keskiaikaisissa maakuntalaeissa?
Selvitettävät asiat:
1. mitä tapahtui, historiallinen kronologia
2. kotimainen historiallinen konteksti, poliittinen ja sosiaalinen ympäristö
3. kansainvälinen historiallinen konteksti
4. samanlaisia ilmiöitä muualla, vertailu
5. välittömät seuraukset
6. pitkän aikavälin seuraukset
7. keskeiset henkilöt
Käytettävä kirjallisuus
- minimissään työ voidaan tehdä käyttäen perusopintotentin tutkintovaatimuksissa olevia kirjoja
- on myös hyvä tutustua oikeushistorian oppiaineen kotisivuilla olevaan listaan, linkki http://www.helsinki.fi/rpol/oikeushistoria/aine/OH%20omat.htm
- tähän aiheeseen liittyen on olennaista tutustua myös seuraaviin teoksiin:
Letto-Vanamo, Pia: Käräjäyhteisön oikeus (1995)
Ulkuniemi, Martti: Kuningas Kristoferin maanlaki 1442 (1978)
- taustoittamisessa on hyvä ensin perehtyä yleisteoksiin, esim. Suomen historian pikkujättiläinen (2003) ja Maailmanhistorian pikkujättiläinen (1988)
- paljon kiinnostavaa kirjallisuutta löytyy myös oikeushistorian täydentävien opintojen tutkintovaatimuksissa sekä Historian laitoksen kotisivuilla http://www.helsinki.fi/historia/opiskelu/tenttikirjallisuus_sh.html
Ryhmä 3, Pienryhmä 1
Mikä oli suvun ja perheen rooli keskiaikaisissa maakuntalaeissa?
Johdanto (Henna Närhi)
Ryhmätyömme tavoitteena on valottaa suvun ja perheen heikentyvää asemaa keskiaikaisissa maankuntalaeissa. Aikakauden poliittisena ja sosiaalisena kontekstina toimii kotimaisesti sukuyhteiskunnaksi järjestäytynyt sosiaalisesti varsin tasa-arvoinen maanviljelijäväestö, jota kuningas pyrki kontrolloimaan ja joka omaehtoisestikin alkoi tarvita lainsäädäntöä taloudellisen vaihdannan kehittyessä. Kansainvälisesti aikakautta leimasivat pirstaloituneet oikeudelliset olot, joissa valtaa tavoittelivat kirkko ja kuningas, sekä oikeustieteen synty ja kehitys.
Käsittelemme sukuihin perustuvaa oikeudenkäyttöä myös germaanisen tapaoikeuden muodossa, jonka perustavana oppina oli rikoksen aiheuttama uhka koko suvulle ja yhteisölle, josta suku vapautui uhrijuhlan viettämisellä.
Maankuntalakien seurauksena esitetään sukujen vaikutuksen vähittäinen hiipuminen kun maakuntalakien esittelemiä uudistuksia hitaasti otettiin käyttöön. Keskeisiä uudistuksia olivat koston ja sopimuksiin perustuvan oikeuden rajoittaminen siirtymällä sakkoon ja vapausrangaistuksiin ja kuninkaanrauhojen alojen laajentaminen. Pidemmän aikavälin seurauksia olivat sukuvallan korvaaminen keskusvallalla ja siirtyminen sovituksesta rankaisemiseen.
Keskeisistä henkilöistä esittellään laamanni Eskil Maununpoika, ruotsin ensimmäisen maakuntalain kokoaja, ns. rauhanlait säätänyt Birger Maununpoika, talonpoikien asemaa parantaneen Alsnön säännön luoja Mauno Ladonlukko, Upplannin lain koonnut Birger Pietarinpoika, kaupungin- ja maanlain säätänyt kuningas Maunu Eerikinpoika ja maanlain säätänyt kuningas Kristofer Baijerilainen.
Lopuksi käsittellään esimerkinomaisesti suvun ja perheen aseman määrittelyä Kristoferin maanlain naimiskaaressa, perintökaaressa ja maakaaressa sekä Helsinglannin maakuntalaissa.
1. Historiallinen kronologia (Tuukka Karvonen)
Maakuntalait olivat 1200-luvun lopulta alkaen tapahtunutta maakuntakohtaista tapaoikeuden kirjaamista. Niistä kuvastuivat kuninkaan ja myös kirkon pyrkimykset päästä kontrolloimaan oikeudenkäyttöä. Pyrkimysten taustalla olivat muun ohessa voimakkaat taloudelliset intressit. Maakuntalakien myötä sakosta tuli keskeisin rangaistusseuraamus. Kuningas sai sakkosummasta kolmasosan. Sakon seuraamusjärjestelmä oli eriytetty säätyjen mukaan. Erilaiset rauhoja koskevat säännökset tulivat lainsäädäntöön. Laissa julistetun rauhan aikana tehty rikos oikeutti keskusvallan väliintulon.
Oikeuskehitys Ruotsi-Suomessa oli kiinteästi sidoksissa valtiovallan kehitykseen. Keskiajalla kyseessä oli keskusvallan otteen vähittäinen vahvistuminen. Keskusvalta otti hoitaakseen enenevässä määrin oikeudenhoitoon liittyviä tehtäviä, ja sukujen ja paikallisyhteisöiden valta vastaavasti heikkeni. Vähitellen pakottava esivaltiollinen oikeus alkoi syrjäyttää aiemman asianosaisten ja näiden sukujen välisiin sopimuksiin perustuneen yhteisöllisen oikeudenkäytön, johon oli liittynyt verikoston periaate. Vastuu oli sukujen mittakaavassa eli kuka tahansa loukatun suvusta oli oikeutettu kostamaan. Verikosto saattoi eskaloitua sukuvainoksi.
Varhainen yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö – Maunu Eerikinpojan maanlaki (1347) ja kaupunkilaki (1350) sekä Kristoferin maanlaki (1442) – heijastaa edellä kuvaillun trendin voimistumista. Keskusvallan varhaisesta vahvistumisesta oli kuitenkin vielä useiden vuosisatojen mittainen matka siihen pisteeseen, jolloin valtiollinen oikeudenkäyttö syrjäytti ratkaisevassa mitassa oikeudenkäytön traditionaaliset tapaoikeudelliset piirteet. Yleistrendi keskiajan lopun Ruotsi-Suomessa oli sama kuin muualla Euroopassa; matka poliittista absolutismia ja hierarkkista, yksityiskohtaisen sääntelyn ja privilegioiden leimaamaa sääty-yhteiskuntaa oli alkanut.
2. Kotimainen historiallinen konteksti, poliittinen ja sosiaalinen ympäristö (Timo Kaksonen)
Maakuntiin oli ajan saatossa vakiintunut aluetta/maakuntaa hallitseva ylempi luokka ja tämän luokan suvut olivat pikku hiljaa saaneet muita sukuja vahvemman aseman. Suomalaiset olivat aluksi liikkuvaista kansaa, syinä tähän oli mm. ruotsalaisten valloitus ja pakotus kuninkaan vallan alle, jota suomalaiset pakenivat Sisä-maahan. Lisäksi luonnonrikkaudet houkuttelivat muuttamaan, mutta ajan saatossa muuttoliike alkoi tasaantumaan ja erilaiset ”kansat” alkoivat muodostumaan (esim. karjalaiset, hämäläiset).
Perinteisiä elinkeinoja oli kalastus, maanviljely, karjatalous. Ihmiset olivat hyvin pitkälle maanviljelystä riippuvaisia sekä omavaraisia. Vaihdanta alkoi kuitenkin pikku hiljaa vilkastumaan, kun talonpojat tuottivat hyödykkeitä yli oman tarpeen. Täten myös taloudellisen vaihdannan alkeellinen säännöistä sopiminen sai syntynsä. Lisäksi kuninkaan vallan vakiinnuttua verotus perustui paljolti maataloustuotteiden verotukseen ja ne toimivat muutenkin yleisesti maksuvälineinä.
Sisäpoliittisesti maakuntalakien poliittinen ympäristö oli hyvin sekainen ja poliittisesti hajanainen. Valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta vallasta kilpaili suvut, kirkko ja kuningas, joista kukin pyrki vakiinnuttamaan oman valta-asemansa. Lopulta kuningasvalta sai vakiinnutettua oman asemansa kaikkein vahvimmaksi ja kohosi yhteiskunnan johtavaksi vallan haltijaksi, mikä ilmeni mm. lukuisien kuninkaan rauhanlakien säätämisenä.
Ulkopoliittisesti ko. ajanjakso oli sotaisaa aikaa. 1200- ja 1300- lukujen taitteessa Ruotsi kävi paljon sotia novgorodilaisia vastaan mm. Karjalan valloittamiseksi. Tämä sotimisen vaihe kuitenkin lakkasi hetkeksi Ruotsin ja Novgorodin osalta Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Lisäksi Ruotsi sai solmittua vuonna 1397 Kalmarin unionin Norjan ja Tanskan kanssa, mutta se jäi poliittisesti heikoksi eikä vaikuttanut kovin voimakkaasti kehitykseen.
3. Kansainvälinen historiallinen konteksti (Antero Nikku)
Eurooppalaiseen oikeuselämään eniten vaikuttanut keskiaikainen tapahtuma oli oikeustieteen kehittyminen ja yliopistolaitoksen synty 1100-luvulla Pohjois-Italiassa.
Maatalouden kehittyminen johti Euroopassa yleisesti väestömäärän runsaaseen kasvuun ja kaupungistumiseen. Toimivan ja tehokkaan kaupankäynnin edellytyksenä oli oikeudellisten instituutioiden kehittyminen, mikä tarkoitti ennustettavaa oikeutta sekä päätösten toimeenpanoon kykeneviä viranomaisia. Kirkko oli tuohon yhteiskunnallisen hajanaisuuden aikaan merkittävä yhtenäisyyttä luova instituutio ja ristiretkien myötä 1200-luvulla Suomi tuli liitetyksi läntiseen Eurooppaan kristinuskon kautta ja 1300-luvulla kirkko nousi kuningasvallan ohella merkittäväksi vallan keskittymäksi. Keskiajan oikeudellisia ja yhteiskunnallisia oloja kuvataan pirstaloituneeksi ja hajanaiseksi ja oikeudenkäyttö oli sukujen hallitsemaa sovinto-oikeutta, jossa lähtökohtana oli sovinnon aikaansaaminen ja täten koston estäminen. Yliopistoissa kehitellyn roomalais-kanonisen oikeuden omaksuminen vaihteli keskiajalla suuresti eri valtioissa ja muita oikeudellisia kerrostumia olivat feodaalinen oikeus, maaseutujen tapaoikeus, kuninkaallinen oikeus ja kaupunkien oikeus.
4. Samanlaisia ilmiöitä muualla (Nikita Minkenen)
Keskiaikaisen eurooppalaisen oikeuteen taustalla olivat erilaiset toisiinsa vuorovaikutussuhteessa olevat oikeudellisiset kerrostumat kuten roomalainen, kanoninen ja germaaninen oikeus. Germaaninen oikeus oli lähinnä tapa-oikeutta, mikä oli tyypillistä länsi- ja keskieurooppalaisten kansojen oikeudelliselle traditiolle. Germaaninen oikeus ei siis perustunut alunperin mihinkään auktoritatiiviseen käskyyn vaan koostui riidanratkaisuissa ja oikeudenkäytössä syntyneistä oikeustavoista. Nimensä mukaisesti germaaninen oikeus pohjautui germaaniheimojen yhteiskunta- ja oikeusjärjestykseen, jotka eivät perustuneet valtion olemassaoloon vaan joissa kyse oli kansan käyttämästä vallasta. Perustavanlaatuista germaanien oikeusajattelussa oli käsitys, jonka mukaan yhden henkilön tekemä rikos uhkaa koko yhteisön/suvun hyvinvointia. Rankaisemisessa ei ollut kyse lakia rikkoneen henkilökohtaisesta hyvitysteosta vaan uhrijuhlasta, jolla yhteisö/suku puhdistui pahasta. Tällaiset näkemykset elivät vahvoina vielä kristilliselläkin ajalla. Germaanien kansa jakautui aateliin, vapaisiin ja erävapaisiin. Säätyjen yhteenkuuluvuus perustui sukulaisuuteen, jonka perusteella määräytyi yksilön oikeusasema. Sukuun kuulumattomilla ei ollut oikeuksia ja ne olivat suojattomia.
Germaaniheimojen oikeuslähteet alkoivat saada kirjallisen muotonsa jo kansainvaellusten aikoihin. Ensimmäisiä lakeja mm. Lex Visigothorum (649-672) ja Lex Burgundionum (480-501). Kyse oli kuitenkin vain ensimmäisistä yrityksistä kirjata siihen saakka suullisina säilyneet germaanisten kansojen oikeuskäsitykset. Kuninkaallisen lainsäädännön sen sijaan voidaan katsoa alkaneen 1100- ja 1200- lukujen maanrauhoista, jotka syntyivät sukusotia vastustavina toimenpiteinä. Käytännössä ne olivat lähinnä alueellisia järjestelyjä, joiden avulla hallitsijan vallankäyttöä vahvistettiin ja suojattiin. Tällaisia olivat mm. maa-, kaupunki-, ja läänitysoikeutta sisältäneet oikeus- tai lakikirjat saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueelta kuten esim. Sachsenspiegel 1200-luvulta. Englannissa vastaavanlaiseksi säädökseksi voidaan katsoa Juhani Maattoman allekirjoittama vuoden 1215 asiakirja ns. Magna Charta, joka koski mm. oikeudenkäytön, kaupunkien, kauppiaskunnan ja kirkon valvontaa ja hallintoa. Pääasiallisesti se oli kuitenkin läänitysasiakirja, sillä sen tärkeimmissä pykälissä käsiteltiin kuninkaan ja kruununvasallien välistä läänityssopimusta. Vuonna 1231 Friedrich II kokosi ns. Melfin konstituution eli Liber Augustaliksen, joka jakautui kolmeen osaan: julkisoikeuteen, prosessioikeuteen ja feodaali-, yksityis- ja rikosoikeutta käsittelevään osaan. Liber Augustalista voidaan luonnehtia ensimmäiseksi laajaksi hallitsijan valtaan perustuvaksi säädökseksi, joka tähtäsi yleisempään vallankäytön järjestämiseen. Oikeudelliselta luonteeltaan edellä mainituissa lainsäädännöllisisissä järjestelyissä oli kyse joko hallitsijan tahdonilmaisusta, hallitsijan ja säätyjen välisestä sopimuksesta tai hallitsijan vahvistamista säätyjen päätöksistä.
5. Välittömät seuraukset (Atte Rytkönen)
1300-luvulla Suomessa alettiin hiljalleen siirtyä sukuyhteiskunnan oman käden oikeudesta keskusvallan sääntelemään rangaistusjärjestelmään ja vanhaa tapaoikeutta kirjattiin maakuntalakeihin. Aiemmin kun tyydyttiin verikostoon ja oman käden oikeuteen, rupesi keskushallinnon vallan kasvaessa vapausrangaistukset valtaamaan alaa, kuitenkin varsin hitaasti, eihän mikään käy käden käänteessä. Vaikka oman käden oikeuden ajalla rangaistusjärjestelmän keskeisenä teemana oli usein ajatus kostosta, nk. silmä silmästä - periaate, pyrittiin siinä kuitenkin omalla tavallaan rajoittamaan veritekoja vahingonkorvausluonteisilla sovintosakoilla. Tämän ajan oikeudesta varsinkin kostoa voitaneen pitää myöhempien rangaistuksen kuten ruumiinrangaistusten sekä kuolemanrangaistusten esimuotona.
Suvun ja perheen merkitys näkyi myös kirjatuissa maalaeissa, kuten Helsinglannin maakuntalaissa, joka sisälsi suurilta osin vanhaa sukuyhteiskunnan oikeutta. ja varsinkin tässä laissa koston merkitys oli vielä suuri ja joissain tapauksissa kosto oli loukatulle suvulle jopa enemmän velvollisuus kuin oikeus. Myös lain sakkojärjestelmä muistutti sukuyhteiskunnan sakkoja ja asianomistajan asema oli vahva, vaikkakin sakkorangaistuksiin tulikin mukaan kolmijakoperiaate. Keskusvallan voidaan nähdä rajoittaneen verikostoa omien etujensa nimissä ja tekemään väkivallasta oman yksinoikeutensa, vaikkakin kuninkaan rauhan laajentamista perusteltiin halulla rauhoittaa valtakuntaa ja ja päästä eroon jatkuvista sukukahakoista. Vaikka keskuvallan kasvu näkyi laeissa, kuten Birger Jaarlin rauhanlaissa ja Mauno Ladonlukon Alsnön säännössä sekä Maunu Eerikinpojan laissa ja Kristoferin maanlaissa, ei se kuitenkaan välttämättä näkynyt käytännössä, josta osoituksena voidaan nähdä lakien hidas yleiseen käyttöön tuleminen erityisesti maaseuduilla rahvaan keskuudessa. Suvun ja perheen rooli voidaan sinänsä nähdä suurena siksikin että lainsäädännössä jo sukuyhteiskunnassa käytössä olleet keinot kuten sakko otettiin käyttöön lainvoimaisesti ja suvun kosto muutettiin joko vankeusrangaistukseksi tai ruumilliseksi kuritukseksi sekä myös siitä syystä, että näillä lain säännöksillä joilla kuninkaan rauhan alaisiksi säädettiin mm. tappo ja pahoinpitely kotirauhan piirissä sekä epäoikeutettu kosto ja naisiin kohdistuvat väkivallan teot pyrittiin sukukoston rajoittamiseen. Eli perheiden ja sukujen roolia pyrittiin laeilla kaventamaan. Syy miksi näin oli varsinkin sakkojen kohdalla, ei ollut tietenkään vain keskusvallan hyväntahtoisuus, vaan suurimmassa osin halu päästä osalliseksi sakkorahoista ja kääntää ne omaksi taloudelliseksi tulonlähteekseen. Tämän toteuttaminen ei kuitenkaan ollut kovin helppoa, koska sukuyhteisöt hyvin usein pyrkivät kiertämään kuninkaalle menevän osuuden maksamisen. Hyvin usein pyrittiin myös vakavatkin rikokset sovittelemaan käräjien ulkopuolella, jolloin hallinto jäi nuolemaan näppejään. Tätä keskuvallat pyrkivät estämään ja samalla takaamaan tavoitteidensa toteutumisen rekrytoimalla sukuyhteiskuntien johtajat osaksi omaa järjestelmäänsä. He nimittävät näitä nimismiehiksi joiden tehtävinä oli yleisen järjestyksen ylläpitäminen ja kuninkaan etujen valvominen käräjillä. Näin sukujen suuri rooli rangaistuksien määrämisessä siirtyi myös osaksi maakuntalakien toteuttamista.
Loppujen lopuksi voidaan siis päätyä tulokseen, että sukujen merkitys jatkui myös maakuntalaeissa, vaikkakin niillä sitä pyrittiin kaventamaan. Kuten ei Roomaakaan rakennettu päivässä, ei myöskään sukukeskeisyyttä saatu niitettyä keskusvallan tieltä hetkessä.
6. Pitkän aikavälin seuraukset (Juhani Ruutu)
Maakuntalakien säätämistä voidaan pitää usean historiallisesti merkittävän kehityslinjan aloituskohtana. Ensinnäkin merkittävä muutoslinja on sukuvallan korvaaminen keskusvallalla. Vaikka maakuntalakien nimenomaisena tarkoituksena oli kodifoida vanhaa sukujen oikeutta, voidaan siinä nähdä sukuvaltaa rajoittavia piirteitä. Kirkon ja valtion näkökulmasta koko kodifioinnin tarkoituksena oli sukujen vallan korvaaminen kontrolloidummalla sukujen yläpuolelta ohjatulla oikeusjärjestyksellä. Sukujen valtaa ei vielä tässä vaiheessa rajoitettu huomattavasti maakuntaleilla mutta jos otetaan huomioon samoihin aikoihin säädetyt kuninkaan rauhanlait on ilmeistä, että vallitsevana trendinä oli keskusvallan voimistuminen. Maakuntalait aloittivat siis hitaan kehitysprosessin, jonka tuloksena vuosisatoja ja useita lainuudistuksia myöhemmin suvuille kuulunut valta oli kokonaan siirtynyt kuninkaan johtamalle keskusvallalle ja traditionaalisesta tapaoikeudesta oli luovuttu lopullisesti.
Maakuntalaeissa tapahtui suvun aseman kannalta myös toinen merkittävä muutos; siirtyminen sovituksesta rankaisemiseen. Nämä lait aloittivat muutosprosessin, jonka johdosta siirryttiin ajattelemaan, että rikoksesta annettavan seuraamuksen tarkoituksena on nimenomaan rankaista tekijää eikä vain sovittaa suvulle aiheutettu vahinko. Yksikään maakuntalaki ei ilmaissut asiaa vielä näin yksinkertaistetusti mutta niissä on havaittavissa piirteitä, joilla rajoitettiin sukujen päätösvaltaa seuraamusten osalta. Mainitun ajattelutavan kehittyminen on myös selkeä merkki suvun vallan heikkenemisestä.
7. Keskeiset henkilöt (Lauri Ahokallio)
Eskil Maununpoika alias Eskil Jaarli(1175-1227): Vihdoinkin myös ruotsalaisten huhutaan saaneen ensimmäisen säilyneen maakuntalainsa ja ruotsiksi kirjoitetun kirjan Västgötalagen alueen vanhoista oikeussäännöistä. Tämän suuren kunnian kerrotaan kuuluvan tulevan suuren Birger Jaarlin vanhemmalle veljelle Eskilille, joka on toiminut alueen laamannina. Eskil on muutenkin perinteen mies; kerrotaan hänen kokoelmansa pohjautuvan edellä mainitun ohella myös Islannin Grågåsiin, muinaiseen lakiin aina vuodelta v. 930 sekä noin v. 1000 tienoilla eläneen, Länsigotanmaan ensimmäiseksi laamanniksi ylistetyn Lumbin (tai Lumber) oppeihin ja oikeusratkaisuihin. Ruotsissa kuiskitaan, että Eskil on muutenkin varsinainen unelma-aatelinen: virkeän älyn ohella osaa hän kilvoitella myös miekalla kuin komeinkin sodan karaisema viikinkisoturi.
Birger Maununpoika alias Birger Jaarli (1210 – 66): Sääli oli valtakunnalle, ettei tästä tarmokkaasta ja tomerasta miehestä koskaan tullut virallista hallitsijaa. Onneksi vannotaan Pohjanlahden tuolla puolen, että hän se tosiasiallisesti Ruotsia johti naituaan kuninkaan sisaren ja kun heidän poikansa Valdemar nousi valtaistuimelle v. 1250. Suuri on hänen maineensa lainsäätäjänä; säätipä hän ns. rauhanlait eli "rauhanvalanlait". Nyt voivat niin naiset, kirkot kuin koditkin olla rauhassa. Eipä ole vaarassa edes Vanha-Suomen Ellikään; sellainen on säädösten yleinen lainvoimaisuus ja sovellettavuus. Ja jos joku niitä kohtaan kehtaa rikkoa, uhataan itse Birgerin ottavan tämän suorana rikkomuksena myös itseään kohtaan. Miehen maanmainious ei lopu tähän; ahkerasti kehitti hän valtakuntaa ja mainitaanpa hänen siittäneen saman hengen itämään myös pojissaan. Ylväinä esimerkkeinä tästä seisovat kuninkaanlinnat, Tukholman kaupungin aikanaan kauniiksi kasvavien korttelien perustukset sekä hienot ansiot Suomen hallinnon kehittämisessä ja hämäläisten pienessä kurittamisessa ristiretken voimalla.
Mauno Ladonlukko (1240-90), kuninkaana 1275-90: Suuren Birgerin suuri poika, ikävästi vain kerrotaan hänen tehneen veljelleen, kun syöksi tämän vallasta. Vahvalla luonteellaan hän huolehti kirkon vallan kasvattamisesta raviten siten kansalaistensa sielujen kirkkautta. Pakottamalla ilkeät ylhäisaateliset yhteistoimintaan kanssaan vahvisti omaa ja kuninkaan valtaa, jotta voisi tehdä lisää hienoja hyviä tekoja. Jokaisen kaduntallaajan ystävänä kehitti hän Alsnön säännön(1279-80) parantaen talonpoikien ja tavallisten kansalaisten asemaa mm. kieltämällä ns. omavaltaisen kestityksen talonpoikien taloissa. Siitä juontuupikin lisänimi ("lukko talonpoikien ladon ovelle"). Kehittipä hän edelleen hallintoa ja uudisti verotusta ja tekipä jopa niin surullisesti, että antoi tamperelaisten esi-isille ensimmäiset maallisen vaurauden jyvät antamalla pirkkalaisille yksinoikeuden kauppaan lappalaisten kanssa.
Birger Pietarinpoika: Upplannin laamanni v. 1293-1327, vähän on hänestä juoruja ja tietoja muuta kuin, että oli Pyhän Birgitan isä ja kokosi tärkeän ns. Upplannin lain Upplandslagen (otettiin käyttöön v. 1296), jota sovellettiin ennen kaikkea Suomessa paitsi Pohjanmaan ruotsalaiskylissä.
Maunu Eerikinpoika (1316-77), kuninkaana 1319-64. Isoisänsä Ladonlukon tavoin kerrotaan tämänkin Maunun tavoitelleen kuolematonta mainetta hänen kunniakseen nimettyjen maanlain (1350) landslagenin ja kaupunginlain (1350) stadslagenin avulla. Viisaat ja kuivat oikeusoppineet tietävät kertoa lakien taustalla olevan erityisesti Upplannin, Länsigötanmaan ja Värmlannin maakuntalait. Niin suuri oli ilmeisesti Maunun viisaus ja oikeudenmukaisuus, että lait säilyivät myöhempien uudistusten myötä lainvoimaisina aina v. 1734 saakka, jonka kirjaimeen ja sisältöön ne yhä suuresti vaikuttivat. Maunun esikuvana kuiskitaan olevan toinen Maunu, nimittäin Norjan kuningas Lagenböter ja hänen yleinen lakinsa vuosilta 1274-76. Urhealle miehelle kävi muuten köpelösti: talouden kerrotaan olleen pahassa lamassa, musta rutto riehui ja maksoipa hän kovat lunnaat Skånesta saksalaisille mutta jonka tanskalaiset nappasivat myöhemmin ruotsalaisilta ilmaiseksi. Niinpä rohkeni hän mennä aateliskirstuille ja suoritti veroja heiltä, vaikka rälssiin kuuluivatkin. Surulliset uutiset kertovatkin aatelisten syösseen kuninkaan vallasta tämän takia, vaikka Maunu kovasti uudistusmielinen olikin ja hallintoa kehitti sekä mm. lakkautti orjuuden.
Kristoffer Baijerilainen (1418-48): Rauhaisaa ja sopusointuista kerrotaan tämän saksalaisen Kalmarin unionin aikaisen hallituskauden olleen. Tanskan ja Norjan kuninkaaksi pääsi hän 1440-48 ja eksyi lopulta Ruotsin kuninkaaksi 1441-48. Mukavana miehenä rajasi hän kuninkaan valtaa suurylimystöön ja valtaneuvostoon nähden maanlaillaan v. 1442. Tämän huhuillaan olleen osoitus unionin aiemmalle lainsäädännölle aiheuttamista muutospaineista. Ongelmilta ei tosin välttynyt Kristofferkaan, sillä vaikka hän sen nimenomaisesti jopa kirjallisesti kielsi, jaksoivat jotkut lainlukijat soveltaa Eerikinpojan lakeja Kristofferin lain rinnalla ja jopa syrjäyttää sen joillakin aloilla.
8. Suvun ja perheen asema Helsinglannin maakuntalaissa (Lasse Lehtovirta)
Suomessa jo sukuyhteiskunnassa oikeudenloukkauksiin reagoitiin, mutta vankeusrangaistusta ei tunnettu. Rangaistusjärjestelmä perustui omankädenoikeuteen - verikostoon ja sukuvainoon. Näissä pelkistyi nykyiseenkin rangaistusjärjestelmään kuuluva kostoajatus. Toisaalta sukuyhteiskunnassa pyrittiin estämään ja rajoittamaan kostoa maksamalla vahingonkorvauksen luonteisia sovintosakkoja.
Sukujen yläpuolella olevaa voimaa - keskusvaltaa - ei ollut. Oikeussuhteet olivat enemmänkin diplomatiaa, politiikkaa ja kaupankäyntiä, kuin oikeutta sanan varsinaisessa merkityksessä.Sukujen välisissä oikeudenloukkauksissa tilanne oli sama, kuin kansainvälisessä oikeudessa nykyään. Alkeellisin rankaisun luonteinen toimenpide oli verikosto, joka saattoi kohdistua rikoksentekijän lisäksi kaikkiin hänen sukulaisiinsa.
Sovintosakkoa alettiin käyttää jo varhain hallitsemattomien sukusotien estämiseksi, mutta tapaoikeuteen perustuva sovintosakko ei ollut pakottavaa oikeutta, joten loukattu saattoi aina halutessaan käyttää myös suoraa kostoa. Sukuvainoja koetettiin estää myös julistamalla rikoksentekijä rauhattomaksi, jolloin suku, joko vapaaehtoisesti tai pakon edessä luopui suojelemasta jäsentään, jolloin loukattu suku saattoi rauhassa kostaa ilman vastatoimia. Suvun sisällä törkeistäkin rikoksista saattoi selvitä korvaamalla vahingon tai menetyksen.
Vuosina 1320-1340 kirjallisen muotonsa saanut Helsinglannin maakuntalaki sisälsi suurelta osin vanhaa sukuyhteiskunnan oikeutta. Lain kirjasivat ja hyväksyivät kirkko ja maakunnan johtomiehet. Aluksi lakia sovellettiin vain niissä tuomioissa, joita linnan isännät ja näiden käskyläiset antoivat. Vähitellen sitä alettiin soveltamaan myös yleisillä käräjillä - täydellisesti sitä ei koskaan omaksuttu. Niiltä osin kuin sitä käyttettiin, sitä helpotti sen vanhat sukuyhteiskunnan elementit. Koston asema oli ko. laissa keskeinen ja joskus kosto oli jopa velvollisuus. Sukuyhteiskunnan oikeuteen viittasi sekin, että loukattu saattoi suhteellisen vapaasti määrätä rikoksesta tulevan rangaistuksen.
Kirjatessaan sukuoikeutta Helsinglannin maakuntalakiin kirkko ja maakunnalliset johtomiehet pyrkivät kuitenkin samalla muokkaamaan sen sisältöä omien tavoitteidensa suuntaan. Kaiken kaikkiaan sukujen valtaa kavennettiin puuttumalla niiden oikeudenkäyttöön. Näin sukuyhteiskunna oikeutta alettiin korvata kontroloidummalla, sukujen yläpuolelta ohjatulla oikeusjärjestelmällä.
9. Suvun ja perheen aseman muuttuminen Kristofferin maanlain naimiskaaressa 1442 (Juha Poutiainen)
Keskiaikainen yhteiskunta oli sukujen vallassa. Suhteita ratkaistiin sovinnolla tai vahvemman oikeudella. Näissä oloissa, sukujen välisten suhteiden ollessa korostetun tärkeitä, avioliitto nähtiin keinona solmia ja lujittaa niitä. Avioliitto nähtiin sukujen välisenä sopimuksena, joka vahvistettiin kihlauksella. Häät olivat vain tuon avioliittosopimuksen täytäntöönpanoa.
Näissä oloissa ruotsalainen hallintovalta (kruunu) ja toisaalta katolinen kirkko halusivat puuttua sukujen määräysvaltaan ja vahvaan asemaan. Avioliitto-oikeuteen puuttuminen mahdollisti sukujen keskinäisiin suhteisiin puuttumisen (välillisesti). Kirkko korosti avioliiton luonnetta kahden välisenä sopimuksena painottamalla naisen suostumuksen merkitystä, sekä ajamalla vihkimistä avioliiton päättämisen muodoksi; tällöin kirkko sai avioliitot omaan valvontaansa, sekä pääsi tutkimaan mahdolliset avioesteet kuulutuksen yhteydessä. Myöskään aikaisemmin mahdollista moniavioisuutta ei hyväksytty, vaan Kristofferin maanlain naimiskaaren 5 luvun 1§:n ilmaisu "puoli vuodetta" viittasi aviolliseen uskollisuuteen.
Moniavioisuuden kieltäminen, naisen suostumuksen painottaminen (sukujen sopimuksen sijaan) sekä muiden muutosten takana voidaan nähdä kaksi intressiä: ensinnäkin sukujen verkostoitumisen estämisen ja toisaalta taloudellinen intressi: 1442 maanlain säännöksissä rikkomuksissa sakon yhtenä saajana oli kuningas. Kirkko, saatuaan avioliitot valvontaansa, sai testamenttien kautta osansa perinnöistä. Sukujen valta-asema heikkeni, ja keskusvalta ja kirkko vahvistuivat.
10. Kuningas Kristoferin maanlaki 1442, maakaari (Mikko Montin)
Ruotsi-Suomessa ei vallinnut feodaalista omistusoikeusjärjestelmää 1300–1400 -luvuilla. Ruotsi-Suomen maanomistus oli kehittynyt kaskipeltojen valtaamisesta hiljalleen kesantoviljelyn kautta kylien yhteisalueisiin. Nimestään poiketen omistusoikeus ei vastannut nykyistä käsitettä, vaan oli pikemminkin verotuksellista. Talon osuus yhteisalueista määräytyi sen veroluvun mukaan eikä konkreettista aluetta pystynyt osoittamaan vainiosta. Ajankohdan feodaalinen piirre on kruunun regaalioikeus eräalueisiin. Niiden valtaaminen ja viljeleminen oli sallittua, mutta maan verotusoikeus oli kruunulla. Kruunun intresseissä olikin asutuksen laajentaminen ja siten verotulojen kasvu.
Maaluonto eli maan verotuksellinen luonne saattoi olla kolmenlainen. Kruununmaa, joka käsitti kuninkaan ja valtion maat, oli pääasiassa kuninkaan omaa omaisuutta tai saatu perimisen, lahjoituksen tai konfiskaation kautta. Omaperäismaat jaettiin kahteen, veronalaiseen maahan (veromaa, perimysmaa) ja rälssimaahan eli verosta vapautettuun maahan. Rälssimaa saattoi olla hengellistä tai maallista (aatelista). Verovapaus koski kaikkea rälssimiehen maata, myös ostettu maa muuttui verovapaaksi. Maallisen rälssin edellytys oli ratsupalvelus. Verovelvollisen tuli varustaa ratsumies kuninkaalle. Yleisestä poiketen verovapaus jatkui rälssipalveluksen loppuessa, mikäli rälssimies kuoli. Tällöin verovapaus jatkui lasten alaikäisyyden ja lesken osalta tämän leskeyden ajan.
Kristoferin maanlaki tunsi viisi eri saantomuotoa, perintö, vaihto, kauppa, lahja ja pantti sekä ikimuistoinen nautinta. Maan luovuttamista oli kuitenkin rajoitettu monin tavoin. Maaomaisuuden pysyttäminen suvulla oli jo vanhempaa perua, mutta Kristoferin laissa oli suvulla laajat lunastusoikeudet perintönä saatuun maahan, kun sitä yritettiin myydä tai pantattuna realisoida. Kruunun intressissä maan pitäminen suvussa oli verotus. Maan luonto pysyi perimysmaana eli verotuksen piirissä ja yksityisen veronmaksukyky pysyi hyvänä. Verotulojen säilyttämisen takaamiseksi oli kieltoja vähentää veronalaista maata, kuten kuninkaankaaren 30:2:n talonpojan kielto omistaa enemmän maata kuin talollinen tarvitsi, ja kielto tilojen tarpeettomasta jakamisesta.
Kristoferin maanlaissa ei ollut lainkaan kirkkokaarta, joten testamenttauksessa lienee yleisesti noudatettu Uplannin lain kirkkokaarta. Perimysmaan testamenttaaminen oli siten kiellettyä 10% suuremmalta osalta.
Avioliitossa perimysmaa ei voinut siirtyä mieheltä naisen suvulle, koska sitä ei laskettu osituksessa huomenlahjaan eikä sittemmin naimaosaan. Naisen omaisuuteen ei yleisesti kuulunut perimysmaata, mutta mikäli näin oli, ei mies voinut luovuttaa sitä vapaasti, vaan tarjottava sitä ensin naisen suvulle lunastettavaksi.
Feodaalisen omistusoikeuden käsite levisi Suomeen jo 1500-luvulla, mutta vakiintui vasta 1600–1700-luvuilla, kun aatelisten kartanotalous tarvitsi työvoimaa.
11. Suvun asema perintökaaressa Kristoferin Maanlaki 1442:ssa (Jukka Jyräsalo)
Kristoferin Maanlaki 1442:lla on ollut huomattava vaikutus Suomen oikeushistoriaan useasta eri seikasta johtuen. Ensinnäkin se oli ensimmäinen Ruotsissa ja sitä kautta Suomessa virallisesti voimassa ollut valtakunnallinen laki. Toiseksi se siirtyi osittain vuoden 1734 lakiin, joka on muuttuneessa muodossaan edelleen osa Suomen oikeusjärjestelmää. Kolmanneksi Kristoferin Maanlaki oli ensimmäinen suomeksi käännetty Ruotsin laki.
Suvulla on perinteisesti ollut tärkeä asema perintökaaressa, johtuen sen voimakkaasta painottamisesta jo Kristoferin Maanlaissa. Maanlain mukaan on voimassa täysi sijaantuloperiaate rintaperillisten ja vainajan vanhempien kohdalla. Myös sukupuolten välillä on eroja. Miehen vahvempi asema näkyy siten, että tämä perii 2/3 osaa ja nainen 1/3 osan. Suvun asema ei kuitenkaan ole vahva muutamassa poikkeustapauksessa. Vaille suvun suojaa (perinnöttömiksi) jäävät esimerkiksi lapset, jotka ovat syntyneet lainsuojattoman miehen vieraassa maassa siittäminä, ovat hakolapsia tai ovat huoruudessa siitettyjä. On myös huomattava, että nykyisessä lainsäädännössä oleva säännös, jolla perillinen rikollisella teolla aiheuttaa perittävän kuoleman, ei voi periä, juontaa juurensa jo Maanlaista. Samankaltainen sääntely on myös tapauksessa, jossa perittävältä ei ole jäänyt perillisiä. Perintö menee tällöin kuninkaalle (Maanlaki) tai valtiolle (nykyinen voimassa oleva lainsäädäntö). Siten suvun asema on hyvin pitkälti samankaltainen nykyisessä lainsäädännössä kuin jo aikoinaan Kristoferin Maanlaissa.
RYHMÄ 1, PIENRYHMÄ 1
AIHE: Suvun ja perheen rooli keskiaikaisissa maakuntalaeissa
OSALLISTUJAT: Hanna Kivipensas, Niko Jakobsson, Hanna Erälaukko, Oskari Hautamäki, Merita Huomo-Kettunen, Esko Paananen, Annaleena Hyppönen, Tuuli Mattila, Anniina Teronen
JOHDANTO -- Niko Jakobsson
Johan on roolit!
Tämä sensaatiokirjoitelma on yksinoikeudella Teidän. Julkisuudelta piilossa pidettyjen muinaisten maakuntalakien taustalta löytyy sukuvainoja, verikostoja ja kirkon kieroilua! Yksilön käsitettä ei tunnettu ja suku kantoi sekä vastasi yksilön puolesta. Suku- ja maakuntavalta olivat kaiken pahan takana!
Pyrimme löytämään syylliset, kun esittelemme, miten ruotsalaista lakia kuljetettiin vaivihkaa Suomen alueelle. Seurauksena oli se, että Suomessakin ryhdyttiin soveltamaan Helsinglannin maakuntalakia. Yhteyksiä Länsi-Suomeen tutkitaan.
Onko laiha sopu parempi kuin lihava riita? Kuulemme Syväkurkulta, miten sopiminen ja taloudelliset tarpeet yhtyvät häikäilemättömästi sukujen välisissä kahinoissa. Vihjeiden mukaan seitsemän lehmää riitti korvaamaan surman!
Herkullisimmat juorut saatte perheoloista: kihlaukseen tarvittiin 12 todistajaa ja kuulemme, miten ikävästi naisia kuritettiin. Kuulemme myös, miten aikalaisten silmissä naisia pidettiin vain synnyttäjinä, joiden oli valittava luostarin ja avioliiton väliltä. Ja kun avioliiton makuun päästiin, sitä ei voinut purkaa. Se päättyi kuolemaan!
Vaikka maakuntalakien luomisolosuhteet olivat alkeelliset, lait yhdistivät tapaoikeuteen selvästi korkeampaa kanonista ja kuninkaallista oikeutta. Kuulemme myös, miten kirkko oli asettamassa omia etujaan yhteisen hyvän edelle. Olivatko maakuntalait askel selvästi kehittyneempään yhteiskuntaan?
Jotta saisimme vastauksen kysymykseen, emme tyytyneet vain paikallisten olojen esittelyyn, vaan saimme tietoja myös eurooppalaisista ilmiöistä. Maakuntalait voidaan selvästi hahmottaa osaksi yleistä eurooppalaista kehitystä. Oliko Saksalla ja Suomella sutinaa? Suomalaiset eivät olekaan niin sisäänpäin kääntyneitä kuin yleisesti uskotaan!
Nyt on aika avata arkistot ja tuoda esiin peittelemätön totuus lähes 1000 vuoden takaa.
YHTEISKUNTA 1200-1300-LUVUILLA -- Hanna Kivipensas
Pikkuvirkamiehet vallankahvassa!
1200-luku oli Ruotsi-Suomessa sukuvallan ja heikon keskusvallan aikaa. Yhteiskunnan poliittinen rakenne oli 1200-luvulla hajanainen. Valtakunnassa ei ollut keskitettyä hallintorakennetta eikä vahvaa keskusvaltaa, vaan hallitsijan alamaisilla lääninherroilla ja kaupungeilla oli omat valtaoikeutensa.
Päätökset suljettujen ovien takana!
Sydänkeskiajan ruotsalais-suomalaisessa yhteiskunnassa hallitseva yhteisö oli suku. Sukujen yläpuolelle kohoavaa voimaa, keskusvaltaa, ei ollut. Sukujen välisissä oikeudenloukkauksissa oikeussuhteet olivat enemmänkin politiikkaa ja kaupankäyntiä kuin oikeutta sanan modernissa merkityksessä. (Letto-Vanamo, Suomen oikeushistorian pääpiirteet, s.8). Lähde sisäpiiristä paljastaa suljettujen ovien takana sovitun merkittäviäkin asioita. Sukuyhteiskunnan oikeus koostui kahdesta erillisestä osatekijästä, kostosta ja sakosta. Tietojemme mukaan varsinkin kosto oli varsin suuressa suosiossa.
Ahneus palkitaan!
Suvuista jotkut saavuttivat, tiettyjen lähteiden mukaan myös ostivat itselleen, valtakunnallisesti muita vahvemman aseman, ja näistä suvuista vakiintui vähitellen maakuntiin hallitseva ylimysluokka. (Pihlajamäki, Johdatus varhaismoderniin oikeushistoriaan, s.115). Ylimystön keskuudessa valtaa käytettiin törkeästi omien tarkoitusperien edistämiseen, kertoo henkilöllisyytensä salaava osallinen tapahtumista. Valtakunnallisen kuninkuuden vakiintumisvaiheessa 1200-luvun loppupuolella hallitsijat joutuivat käymään valloitussotia sekä solmimaan liittokuntia katolisen kirkon ja alueellisten mahtisukujen kanssa. Kirkko tuki hallitsijoita, jotka tukivat kirkon pyrkimyksiä. (Pihlajamäki, Johdatus varhaismoderniin oikeushistoriaan, s.115). Osapuolten kertomukset näistä kabinettisopimuksista vaihtelevat. Palatsin sisäpiiristä tiedetään kuitenkin kertoa kruunun alkaneen nopeasti sokaistua vallastaan. Kruunu joutuikin pian kilpailemaan vallasta sekä vahvaa sukuvaltaa että kirkkoa vastaan. 1300-luvulla alkoivat kirkko ja kuninkaanvalta kuitenkin nousta yhteiskunnan ylimmiksi voimatekijöiksi. Kaiken kaikkiaan ajanjakso 1200-luvulta 1700-luvulle oli Ruotsissa voimistuvan kuninkaanvallan aikaa.
MAAKUNTALAKIEN ESITTELY – Niko Jakobsson
Vallattomat maakuntalait
Maakuntalait olivat ensimmäisiä kirjoitettuja lakikoonnoksia Ruotsi-Suomessa. Maakuntien lait kirjasi ja hyväksyi varsin maallinen kirkko sekä maakuntien korruptoituneet, laamanneiksi kutsutut, johtomiehet. Erityisesti kirkko ajoi oikeuden kirjaamista ja sen muuttamista omia etujaan vastaavaksi. Kirkon asema näkyi myös siinä, että maakuntalait olivat Mooseksen lain eli vanhan testamentin reseptiota (Letto-Vanamo: Käräjäyhteisön oikeus, s. 15). Tutkijat hiiskuvat, että maakuntien johtomiehet eivät jääneet katselemaan toimintaa salarakkaidensa sylistä, vaan heidänkin etujaan sisällytettiin häikäilemättä lakeihin.
Yksinoikeudella saatujen tietojen mukaan maakuntien oikeus kirjattiin hämärillä 1200-1300-luvuilla. Maakuntalait luokitellaan yleensä kehittyneempiin Svean maakuntalakeihin, joita olivat Uplannin laki (1296), Södermannin laki (1327) ja Helsinglannin laki (1320-1347), sekä varhaisempiin Göötän maakuntalakeihin, joita olivat Itä- (1286-1303) ja Länsi-Göötan (vanhempi laitos 1200-l alku, uudempi 1200-l loppu) laki.
Maakuntalait sisälsivät valjusta nimestään huolimatta runsaasti vanhaa tapaoikeutta. Lain tekstit sisältävät tutkijoiden mukaan häikäilemätöntä kopiointia useammilta aikakausilta ja erilaisista lähteistä. Kanonisen oikeuden periaatteet ja kuninkaalliset määräykset yhdistyivät tavisoikeuteen. Maakuntalaeista Uplannin laki ja Södermannin laki saivat kuninkaallisen vahvistuksen, minkä seurauksena tutkimuksissa on puhuttu erosta lakikirjojen ja oikeuskirjojen eli yksityisten oikeuskokoelmien välillä. Myös Helsinglannin lakia on eräissä lähteissä pidetty jonkun ruhtinaan vahvistamana. Vaikka osa laeista saikin kuninkaallisen vahvistuksen, maakuntalakeja ei sovellettu koko ruhtinaskunnassa. Kokonaisuudessaan maakuntalait olivat askel draamakylläisestä sukuyhteiskunnasta kohti kontrolloidumpaa oikeusjärjestelmää.
Varhaisimmista maakuntalaeista (esim. Länsi-Göötan laki) puuttuu käräjäkaari kokonaan. Oikeus ja prosessi perustuivat sovittelulle. Vahvempien osapuolten onneksi koston asema oli keskeinen. Yksityisoikeutta ja julkisoikeutta ei eroteltu. Seurauksista päätti oikeutetusti loukattu osapuoli suhteellisen vapaasti. Seuraamuksia olivat kuolema, ruumiin- tai sakkorangaistus. Laki sisälsi myös kirkon auktoriteettia korostavia säännöksiä. ”Maakuntalait olivat voimassa maanlakien rinnalla aina vuoden 1734 lain voimaantuloon saakka”, lähteet hehkuttavat.
MAAKUNTALAKIEN SOVELTAMINEN – Hanna Erälaukko
Suomalaiset käräjät sovelsivat oikeuskirjaa!
Ensimmäiset kirjalliset Suomessa sovelletut lait ovat osoittautuneet ruotsalaisten siirtolaisten 1100-luvulta lähtien meren yli kuljettamiksi maakuntalaeiksi. Vaikka keskiaikaisiin tuomiokirjoihin ei ole merkitty suoria lakiviittauksia, on niistä ilmenevän oikeuden nyt paljastettu olevan lähinnä Helsinglannin oikeuskirjan oikeutta. Se kuuluu Svealaisiin maakuntalakeihin ja saatettiin kirjalliseen muotoon vuosina 1320-1340. Sen sijaan oikeat kuninkaan vahvistuksen saaneet lakikirjat, Uplannin ja Södermanlandin lait, eivät ikinä saavuttaneet vastaavaa suosiota suomalaisessa käräjäkäytännössä.
Syyllisiä ovat ilmeisesti linnanisännät ja näiden käskyläiset, jotka onnistuivat salakavalasti levittämään oikeuskäytäntöä hitaasti myös suomalaisten yleisten käräjien käyttöön. Sitä mukaa kun Ruotsin valta suomalaisilla alueilla kasvoi, levittäytyi Helsinglannin maakuntalakikin länsirannikolta Itä-Suomeen. Suuren suosion takana on tiettävästi se, että laki oli vanhaa perua ja sisälsi sukuyhteiskunnan piirteitä. Tämäkään ei kuitenkaan riittänyt pelastamaan Helsinglannin maakuntalakia kovalta kohtalolta; vaikka se oli muodollisesti voimassa vuoteen 1734 asti, se oli todellisuudessa jo 1600-luvulle tultaessa menettänyt paalupaikkansa nuoremmille maanlaeille.
Pia Letto-Vanamo selvitti meille Helsinglannin maakuntalain oikeuskirjaluonnetta. Hänen mukaansa kirjalliset maakuntalait olivat lähinnä kuvauksia niiden kirjoittamisen aikaan vallinneesta oikeuskäsityksestä, eikä sanalla ”laki” välttämättä ymmärrettykään kirjallista lakia, vaan tosiasiallisesti toteutunutta oikeutta. Siten myös suomalaisilla alueilla sovellettu maakuntalaki oli luonteeltaan lähinnä prosessuaalista ja oikeus saikin sitovuutensa tavasta, jolla tuomioon oli päädytty.
KANSAINVÄLINEN KONTEKSTI – Oskari Hautamäki
Euroopan kuumimmat trendit!
Pia Letto-Vanamo selittää kirjassaan Käräjäyhteisön Oikeus, oikeuden kirjaamisen Euroopassa johtuneen, roomalaisen oikeuden uudelleen löytämisestä, sekä pyrkimyksestä synnyttää yhtenäinen kuninkaallinen oikeus. Maakuntalakien kirjaaminen voidaankin nähdä osana Eurooppalaista tapaoikeuden kirjaamisen aaltoa.
Suomella ja Saksalla sutinaa? (kuvioissa myös mysteerinainen)
Esimerkin omaisesti vertaan maakuntalakeja saksalaisen tapaoikeuden koonnokseen Sachsenspiegeliin. Niissä on useita samankaltaisia sääntöjä, koskien esimerkiksi naisen asemaa ja sovintomenettelyä. Yksityisellä asianomistajalla ja hänen suvullaan oli myös Sachsenspiegelissä tärkeä rooli. Sachsenspiegelin kokosi Eike Von Repgow, ruhtinaansa Hoyer Von Falksteinin kannustamana. Nimettömänä pysyttelevän lähteemme mukaan, tapaukseen liittyi myös tummatukkainen nainen. Kolmiodraama?! Emme tavoittaneet asianosaisia kommentoimaan asiaa, ja tästä päättelemme heillä olevan jotain salattavaa. Kuten maakuntalait, myös Sachenspiegel on kirjoitettu aikana, jolloin laajenevan keskusvallan pyrkimykset olivat usein ristiriidassa paikallisyhteisöjen intressien kanssa. Perinteiset verikostot ja sukuvainot aiheuttivat rauhattomuutta, joka ei ollut keskusvallan edun mukaista. Sachsenspiegel pyrkikin tarjoamaan verikoston rinnalle rauhallisempia riidanratkaisu vaihtoehtoja. Tässä vaiheessa Saksassa valta ei ollut kuitenkaan riittävän keskittynyttä horjuttamaan merkittävästi sukujen asemaa, ja Sachenspiegel rakentuukin monilta osin sukujen toiminnan varaan. Vaikka maakuntalakien ja Sachenspiegelin vertailua voidaan pitää kyseenalaisena, huomataan niissä kuitenkin monia yhtäläisyyksiä.
Mitäääääääh?
Yleisesti voidaan sanoa, että Euroopassa kirjattiin keskiajalla tapaoikeutta ylös, ja siitä esimerkkeinä voidaan mainita Ruotsi-Suomen maakuntalait, sekä Saksassa ilmestynyt Sachenspiegel. Molemmat heijastavat samankaltaisia tavoitteita ja ovat syntyneet samankaltaisista lähtökohdista.
KESKEISET HENKILÖT: suvut ja kuninkaat – Merita Huomo-Kettunen
Perhe on pahin!
Maakuntaoikeuden aikaan oli oikeudellisia kerrostumia, joista yhtenä kerrostumana oli sukuyhteiskunnan oikeudenkäyttö. Suvun asema näkyi keskiaikaisissa maakuntalaeissa, joista seuraavaksi muutamia esimerkkejä. Asianosaiset pystyivät joissain tapauksissa vaikuttamaan siihen, tuleeko asia käräjillä käsiteltäväksi vai ei. Myös kaikkien maakuntalakien mukaan vastaajalla oli oikeus käräjillä tarjota asianomistajalle tai tämän sukulaisille hyvitystä ja taata näin oman rauhansa ja estää kosto. Eli öykkäröinnin pystyivät rikkaimmat panemaan rahalla selväksi. Joissain tapauksissa molemmat asianosaiset pystyivät valitsemaan asiaa käsittelevään lautakuntaan puolet sen jäsenistä. Asianomistaja pystyi kuninkaan ohella joissain tapauksissa määräämään rangaistuksen ja käräjillä sukulaisilla oli myös joissain asioissa oikeus lunastaa rikollinen eli taata hänen rauhallisuutensa tietyllä summalla. Tästä kaikesta teimme päätelmän, että syyllinen on sukunsa armoilla monellakin tapaa.
Kunkut asialla
Seuraavista henkilöistä monet kuuluvat Bjälbo –mahtisukuun ja maakuntalakeihin liittyen he ovat merkittäviä henkilöitä. Hyvinkin tunnettu siniverinen Birger Magnusson eli Birger-jaarli on toiminut 1200-luvulla lainsäätäjänä sekä myöhemmin tunnettu Tukholman perustajana. Hänen poikansa Valdemar valittiin kuninkaaksi jo lapsena, joten Birger-jaarli hallitsi tämän lapsuuden ajan ja sääti muun muassa rauhanlain vuonna 1250. Lähteemme, joka haluaa pysyä nimeämättömänä, mukaan Valdemarin syrjäytti salaperäinen Maunu Ladonlukko, jota puolestaan seurasi myöhemmin kuninkaana Birger Magnusson eli Birger Maununpoika vuosina 1290-1318. Tietojemme mukaan hänen holhoojahallituksensa laati Uplannin maakuntalain kirjallisen version. Tätä tehtävää varten koottu lautakunta sekä kokosi suullista oikeutta myös tarpeen tullessa sääti uusia säädöksiä. Lähteemme mukaan kuningas vahvisti kyseisen lain 2.1.1296. Toimituksemme ei tavoittanut kuningasta asian tiimoilta. Tästä me teimme päätöksen, että hän on vahvistanut kyseisen lain. Magnus Eriksson eli Maunu Eerikinpoika oli Ruotsin kuningas 1319-1365. Maunun hallituskaudella 1320-luvulla saatettiin Helsinglannin laki kirjalliseen muotoon. Kodifiointityön on tietojemme mukaan tehnyt arkkipiispa Olovia. Itä-Götanmaan laista löydetty kirjallinen versio ei ole kodifiointityö, vaan se on luultavammin laamanni Bengt Magnussonin omatekemä muistiinpanonomainen teos.
SOPIMINEN – Esko Paananen
Sovinto!
Sovintomenettely oli merkittävä osa maakuntalakien aikaisen Suomen oikeudenkäyttöä. Keskitetyn vallan ja ylemmän tuomarin puuttuessa sukujen välinen verikosto ja siihen liittynyt rauhattomaksi julistaminen olivat yleisiä sanktioita. Olikin rationaalista, että rikoksen tapahtuessa suvut pyrkivät keskenään sopimaan kiistan ja hyvittämään vahingot. Syväkurkkumme mukaan tällä pyrittiin välttämään taloudellisesti ja inhimillisesti raskas verikoston kierre ja sen laajeneminen hallitsemattomaksi sukuvainoksi. Ja todella, jos tuohon aikaan osattiin tapella, osattiin myös sovitella! Nimittäin jopa nykynäkökulmasta vaikeasti rahassa mitattavia vahinkoja voitiin sovittaa aineellisella omaisuudella. Esimerkiksi surmatyöhön syyllistyneen tai hänen sukunsa oli mahdollista sovittaa teko summalla, joka vastasi seitsemän lehmän arvoa, aikalaislähteet kuiskivat.
Myös varhaisen tuomioistuinmenettelyn taustalla oli sopiminen koston korvaavasta hyvityksestä. Pia Letto-Vanamo suostuu avautumaan vaikeasta aiheesta: "Kaikki maakuntalait tunnustivat rikolliseen tekoon syyllistyneelle oikeuden tarjota hyvitystä loukatulle tai hänen sukulaisilleen. (Letto-Vanamo, 1995, s. 59) Maakuntalaeille oli siten tyypillistä asianomistajan ja sukulaisten päätös- ja valintavallan keskeinen asema oikeudenkäytössä ja seuraamusjärjestelmässä. Tästä esimerkkinä Helsinglannissa tunnettu suvun mahdollisuus lunastaa varkauteen syyllistynyt rikoksentekijä maksamalla määrätty sakko ja vahingonkorvaus", Pia tilittää. (Letto-Vanamo, 1995, s. 52) Näin käräjillä sovelletut maakuntalait eivät tässä suhteessa asiallisesti muuttaneet perinteistä, sukujen keskinäisten sopimusten käytäntöä.
Tuomiokirjojen mukaan vielä 1500- ja 1600-luvuilla vedottiin käräjillä erilaisten puukkohippojen jälkilöylyissä enemmän sopimuksiin kuin voimassa oleviin lakeihin. Tämä kertoo osaltaan siitä, kuinka koko valtakuntaa koskevista maanlaeista ja vahvistuvasta kuninkaanvallasta huolimatta oikeuskäytäntö muttui hitaasti. Suvut myös pyrkivät pitämään kiinni sovintosummistaan, vaikka keskusvalta pyrkikin lisäämään osuuttaan hyvityksestä asianomistajan kustannuksella. (Letto-Vanamo, 1991, s. 15) Näinköhän, Pia, naureskelevat paikalla olleet...
SUKU JA NAISEN ASEMA -– Annaleena Hyppönen
Suku ja sen akat keskiajalla
Suomessa eurooppalaistyylinen sääty-yhteiskunta kehittyi 1300-luvun myötä. Keskiajalla ei voida puhua yksilöistä oikeussubjekteina vaan sukujensa jäseninä. Suvun roolista ja naisen asemasta maakuntalakien pohjalta kertoo aikalaislähteemme, suomalaisen pikkukylän raitilta tavoitettu Murjaana Muurarinmuija.
Miehensä jäsen!
Muurarinmuijan väitetään olevan jo toista kertaa naimisissa. Ei olekaan harvinaista, että toinen aviopuolisoista heittää veivinsä kesken liiton. Ilman sukua, kirkkoa tai aviomiestä nainen on kuulemma turvaton ja yhteiskunnan ulkopuolella.
Hämärät omistussuhteet?
Maakuntalait sisältävät muun muassa naimis- ja perintökaaren. Lakitekstin mukaan puolisoiden välillä vallitsee omaisuuden yhteys, joka kattaa kaiken irtaimen omaisuuden ja avioliiton aikana hankitun kiinteän omaisuuden.
AVIOLIITTO -– Tuuli Mattila
12 todistajaa kihlajaisissa! Avioliittoa ei voinut purkaa!
Avioliiton solmiminen, täytäntöönpano ja vahvistaminen tapahtuivat neljässä vaiheessa. Nämä olivat kosinta, kihlaus, naittamistoimi ja hääjuhla. Sulhanen pyysi morsiamen kättä morsiamen huoltajalta. Morsiamen huoltajana toimi hänen lähisukulaisensa, joita olivat yleisemmin hänen vanhempansa. Kihlajaiset pidettiin kotona. Läsnä täytyi olla 4-12 todistajaa laista riippuen. Kihlauksen jälkeen avioliiton solmimisessa voitiin edetä naittamistoimeen, eli juhlaan, jossa morsian luovutettiin sulhaselle. Lain mukaan kihlauksen ja luovutuksen välillä sai olla korkeintaan vuosi ja yksi päivä. Juhlista tuli ilmoittaa morsiamen vanhemmille tai lähisukulaisille kuusi viikkoa aikaisemmin. Luovutuspäivän jälkeen avioliittosopimusta ei voitu enää purkaa.
Salarakkaat kiellettiin lailla!
Aviovaimolla oli oikeuksia ja velvollisuuksia. Ne astuivat voimaan avioliiton solmimisella. Velvollisuuksiin kuului molemminpuolinen aviouskollisuus sekä vaimon oikeus kolmannekseen miehen omistamasta irtaimesta omaisuudesta.
Tytär isänsä vaimoa vanhempi!
Keskiajalla avioliitto päättyi puolison kuolemaan. Miehet menivät naimisiin usein itseään huomattavasti nuorempien naisten kanssa. Tämän vuoksi naisleskiä oli paljon. Toisaalta myös naisia kuoli usein synnytyksiin. Sekä leskinaiset että miehet saattoivat mennä uusiin naimisiin, jonka seurauksena syntyi uusperheitä jossa oli varsin eri-ikäisiä lapsia. Ei ollut erikoista, että leskimies meni naimisiin nuoren naisen kanssa joka oli hänen vanhimpia lapsiaan nuorempi.
YHTEENVETO & TULEVAISUUDEN NÄKYMÄT – Anniina Teronen
Vaimoni on ääliö!
Keskiajalla sukujen väliset suhteet olivat kuten valtioiden suhteet nykyisin. Nainen oli suvun pohjasakkaa: ”muija on tyhmä kuin saapas, hyvä että lapset saa synnytettyä”, eräänkin suvun päämies arvioi vaimoaan ja jatkaa vielä: ”Luostari se on naisen paikka jos ei avioliittoon pääse.”
Rahat tai henki!
Koska keskusvaltaa ei ollut, suvut hoitivat oikeuden ja kohtuuden jakamisen keskenään. Oikeus koostui kostosta ja sakosta. ”Sukuvainoksihan se taas meni vaikka verikostoon piti juttu jättää. Jotenkin se mopo vaan tänäkin viikonloppuna lähti käsistä. Päätettiin sitten porukalla sopia koko sotku kaikessa hiljaisuudessa”, kommentoi murhatun veli katuvaisena. Verikostojen estämiseksi alettiin jo varhain käyttää sovintomenettelyä: lähes kaikesta voitiin sopia ja maksaa korvaus.
Maunu Eerikinpoika pistää tuulemaan
Suomeen rantautui kirjoitettu laki ensimmäistä kertaa maakuntalakien myötä. Ne sisälsivät runsaasti tapaoikeutta ja niillä pyrittiin siirtämään valtaa suvuilta keskusvallalle. Ensimmäiset koko valtakuntaa koskevat yleiset lait olivat Maunu Eerikinpojan maanlaki ja Maunu Eerikinpojan kaupunginlaki 1300-luvulla.
Isoveli valvoo
Maanlakien uusittu painos Kuningas Kristofferin maanlaki ilmestyi 1442. Tarkoituksena oli vanhan lain ”tarkistaminen”, joka teki samalla mahdolliseksi säännösten muuttamisen valtaa janoavien ryhmien, kuninkaan sekä maallisen ja kirkollisen ylimystön, etujen mukaiseksi. Lopullisesti ”Krissen” maanlaki syrjäytti aiemman lainsäädännön Kaarle ”Kalle” IX:n julkaistua sen vuonna 1608 hurjien bileiden saattelemana. Julkkikset nauttivat tarjoiluista valtion rahoilla koko yön: omaa oikeudenalaansa laajentamalla sakkotuloista tuli yksi keskusvallan suurimmista tuloeristä keskiajalla. Kuninkaan ohella myös kirkko pyrki edistämään omia tavoitteitaan lainsäädännön avulla. Se tiedosti rankaisemisen tuottavuuden ja käytti häikäilemättä hyväkseen tuomiovaltaa tulonlähteenä. 1600-luvulla alkaneella ankaran rikosoikeuden aikakaudella lähdettiin pakon ja vaatimusten tielle kuninkaan (keskusvallan) ottaessa johtoaseman vallankäytössä. 1500-luvulle asti kamppailu siitä oli ollut tasaväkistä sukuyhteiskunnan, kuninkaan ja kirkon välillä. ”Nopeat syövät hitaat”, naureskeltiin hovissa ja kilisteltiin kuninkaan kunniaksi.
KOTIMAISEN OIKEUSHISTORIAN RYHMÄTYÖ RYHMÄ 2 PIENRYHMÄ 1 OSALLISTUJAT: Kaisa Ahla, Auri Koskinen, Maija Loponen, Suvi Huotari, Hanna Riivari, Jaana Mikkola, Milla Mustamäki, Anu Välimäki, Maiju Ojala, Lotta Niemelä AIHE: SUVUN JA PERHEEN ROOLI KESKIAIKAISISSA MAAKUNTALAEISSA YHTEENVETO (Kaisa Ahla)
Mentäessä riittävästi ajassa taaksepäin on jokaisessa yhteiskunnassa joskus vallinnut sukuyhteisön aika. Ensimmäiset lait ovat pitkälti tapaoikeuteen perustuvia, joten suvulla ja perheellä sekä niiden käyttämällä oikeudella on ollut kautta aikojen keskeinen asema. Kuten kaikissa alkuyhteiskunnissa myös Suomessa ensimmäiset yhteisöt ovat muodostuneet perheistä ja suvuista, joiden välinen oikeudenkäyttö on ollut suurimmaksi osaksi verikoston ja sukuvainon periaatteelle perustuvaa vahvemman oikeutta. Vähitellen keski-ajalla sukuyhteiskunnissa alkoi vakiintua käytäntöjä rikosten ja vahingon korvaamisesta. Ristiriitoja ei ratkottu vain asianomaisten kesken, vaan ne hoidettiin sukujen ja perheiden välillä. Keski-ajalla koko prosessin tarkoitus oli pikemminkin saavuttaa sovinto osapuolten välillä kuin totuuden selvittäminen. Oli yleistä, että riidat selvitettiin osapuolten välillä ilman käräjiä. Katsottiin, että samoin kuin kantajan suvulla oli oikeus verikostoon, oli vastaajaan suvulla oikeus tarjota kantajan suvulle hyvitystä tapahtuneesta. Suvun ja perheen merkitys keskiajan ihmiselle oli aivan erilainen kuin nykyisin; ajatus itsenäisestä yksilöstä on syntynyt vasta myöhempinä vuosisatoina. Sitä ennen oletettavasti ajateltiin yksilöä lähinnä vain osana yhteisöään, siis perhettään ja lähisukuaan. Näin ollen rikokset jotakuta kohtaan olivat rikos ja loukkaus tämän sukua kohtaan. Suvut ja perheet määrittelivät ne normit, joita yhteisön jäsenten tuli noudattaa ja estivät näin ns. normittoman tilan muodostumisen, keskusvallan ollessa vielä kykenemätön sitä estämään. Sukujen vahva asema mahdollisti suurien ja arvostettujen sukujen terrorin muita kohtaan. Ne pystyivät jo pelkällä pelotteella saavuttamaan dominoivan aseman ja vaikuttamaan oikeuden ja vallan käyttöön. Vertailtaessa maakuntalakeja vastaaviin ilmiöihin Euroopassa, voidaan todeta, että 1200-luvun nk. kompilaatiot eli oikeuskirjat, joihin kirjattiin tapa- ja maaoikeutta, olivat samankaltaisia kuin Ruotsi-Suomen maakuntalait. Yksi suurimmista ongelmista oli sekä Euroopassa että Ruotsi-Suomessa käytössä ollut verikoston periaate. Pahimmillaan se saattoi johtaa verisiin sukuvainoihin. Keskusvallan syntyminen ja vahvistuminen ilmeni siinä, että 1200-luvulta lähtien alettiin keskusvallan toimesta antaa säännöksiä oikeuden käytöstä. Toisaalta myös pitkään vallassa olleet sukuyhteisöt ja suvun päämiehet olivat haluttomia luopumaan alueellisesta vallastaan. Ulottamalla sääntelynsä koskemaan yhä laajenevassa määrin elämän kaikkia osa-alueita, keskusvalta pyrki korostamaan asemaansa valtakunnan ylimpänä toimijana. Vaikka maakuntalait menettivät hitaasti asemansa, ne säilyivät toissijaisena oikeuslähteenä käytössä aina 1700-luvulle saakka, vuoden 1734 lain säätämiseen asti. MITÄ TAPAHTUI, HISTORIALLINEN KRONOLOGIA (Auri Koskinen)
Kuten kaikissa alkuyhteiskunnissa, myös Suomessa ensimmäiset yhteisöt ovat muodostuneet perheistä ja suvuista, joiden välinen oikeudenkäyttö on ollut suurimmaksi osaksi verikoston ja sukuvainon periaatteelle perustuvaa vahvemman oikeutta. Vähitellen sukuyhteiskunnissa alkoi vakiintua käytäntöjä rikosten kostamisesta ja vahingon korvaamisesta (mm. sovintosakko ja rauhattomaksi julistaminen). Keskusvallan syntyminen ja vahvistuminen ilmeni siinä, että 1200-luvulta lähtien alettiin keskusvallan toimesta antaa säännöksiä oikeuden käytöstä. Tämä aloitti pitkän prosessin, jossa itsenäinen oikeudenkäyttövalta alkoi siirtyä pois suvuilta keskusvallan piiriin. Ensimmäinen yleisvaltakunnallinen säännös, jolla pyrittiin vähentämään sukukahakointia oli Birger Jaarlin rauhanlaki v. 1250. Tällä ei kuitenkaan ollut kovin suurta käytännön merkitystä. Se lähinnä viitoitti tietä myöhemmälle yleisvaltakunnalliselle rikosoikeudelle. Suomessa ensimmäinen noudatettu kirjoitettu maakuntalaki oli Helsinglannin maakuntalaki, joka sai kirjallisen muotonsa vuosina 1320-1340. Laki oli tuontitavaraa Helsinglannin alueelta Ruotsista, josta suurin osa Suomeen saapuneista Ruotsalaisista siirtolaisista oli lähtöisin. Lain sisältö oli suurimmalta osin vanhaa sukuoikeutta ja sen olivat kirjanneet ja hyväksyneet kirkko ja maakunnan johtomiehet. Maakuntalait menettivät asemaansa koko valtakuntaa koskeville maanlaeille jo 1347 annetulle Maunu Eerikinpojan maanlaille ja myöhemmin uudistetulle versiolle tästä, eli kuningas Kristoferin maanlaille v. 1442. Maanlait tulivat kuitenkin hitaasti yleiseen käyttöön erityisesti maaseudulla, sillä keskusvallan mahti oli edelleen liian heikko vaikuttaakseen koko valtakunnan lakien noudattamiseen. Vielä 1500-luvulta on tietoja siitä, että käräjillä on viitattu Helsinglannin maakuntalakiin. Vaikka maakuntalait menettivät hitaasti asemaansa, ne säilyivät toissijaisina oikeuslähteinä käytössä aina 1700-luvulle saakka vuoden 1734 lain säätämiseen asti. Lähteet: Letto-Vanamo: Suomen oikeushistorian pääpiirteet, prof. Kekkosen oikeushistorian luennot KOTIMAINEN HISTORIALLINEN KONTEKSTI, POLIITTINEN JA SOSIAALINEN YMPÄRISTÖ (Maija Loponen ja Suvi Huotari )
Kuninkaan ja kirkon asema alkoi vahvistua 1300-luvulla, mikä näkyi muun muassa lakien kirjaamisena. Samalla sukujen valta päättää omista asioistaan väheni, kun kirkko ja keskusvalta puuttuivat niiden oikeudenkäyttöön. Sukuyhteiskunnan oikeutta alettiin korvata kontrolloidummalla, sukujen yläpuolelta ohjatulla oikeusjärjestelmällä. Ensimmäiset kirjatut lait, kuten Helsinglannin maakuntalaki sisälsivät pääosin vanhaa sukuyhteisöjen oikeutta. Lain kirjaajina toimivat kirkon ja maakuntien johtomiehet, pyrkivät muokkaamaan lakien sisältöä omien tavoitteidensa mukaiseksi. Keskiaikainen yhteiskunta muodostui suvuista, eikä yksilö ollut mitään ilman perhettään ja sukuaan. Sukuyhteisöt olivat tiiviitä jo senkin takia, että asuttiin samassa pihapiirissä. Perinteisesti kaikki ristiriidat ratkaistiin sukujen eikä vain asianomaisten kesken. Maakuntalakien myötä keskusvalta ja kirkko puuttuivat asioihin, jotka oli ennen hoidettu sukujen välillä. Esimerkiksi verikostoa pyrittiin korvaamaan sakoilla. Taustalla olivat ensisijaisesti valtapoliittiset, mutta myös taloudelliset intressit ja halu rauhoittaa valtakunta. Keskusvalta pyrki tekemään väkivallasta yksinoikeutensa, jolloin sen asema vahvistui entisestään. Lakien taloudellinen vaikutus keskusvallalle oli merkittävä, sillä keskiajalla sakkotulot olivat yksi sen suurimmista tuloeristä. Keskusvallan vahvistumisen myötä koko yhteiskunta muuttui hierarkkisemmaksi. Säädyt alkoivat muodostua Ruotsi-Suomessa eurooppalaisen mallin mukaan 1200-luvun lopulla kun kuningas Maunu Ladonlukko loi rälssijärjestelmän. Suurin osa kansasta jäi kuitenkin säätyjen ja niiden takaamien oikeuksien ulkopuolelle. Keskiajan alussa keskusvallan asema ylimpänä auktoriteettina ei ollut itsestäänselvyys, vaan vallasta taisteli myös kirkko. Myöhemmin, kuninkaan saavutettua korkeimman aseman vallankäyttäjänä, kirkko pyrki edelleen vaikuttamaan mallisiin asioihin piispojen ja muiden hengellisten johtajien välityksellä. Nämä toimivat usein kuninkaan neuvonantajina ja asianhoitajina, sekä joissakin tapauksissa myös puuttuivat oikeudenkäyttöön ja toimivat tuomareina. Kirkon vahvasta vaikutusvallasta kertoo myös se, että Turun piispa oli kuninkaan käskynhaltija ja Suomen mahtavin mies. Toisaalta myös vanhastaan vallassa olleet sukuyhteisöt ja suvunpäämiehet olivat haluttomia luopumaan alueellisesta vallastaan. Keskusvallan aseman epäselvyydestä kertookin se, että säädettyjä lakeja ei koettu pakottaviksi ja niiden omaksuminen oli hidasta. Viimeisimpänä lakeja alettiin soveltaa itäisessä Suomessa, jossa keskusvallan vaikutus muutenkin oli maantieteellisistä syistä kaikkein heikoin. Kristoferin maanlain kautta kuningas ulotti sääntelynsä koskemaan myös perhesuhteita. Sukuyhteiskunnassa avioliitto oli ollut vain sukujen välinen sopimus, jossa naisen tahdolla ei ollut merkitystä. Kristoferin maanlain myötä naisen suostumuksen merkitys kasvoi ja alettiin korostaa avioliiton luonnetta osapuolten välisenä suhteena. Kirkolle myös annettiin mahdollisuus purkaa kihlaus, jos liitolle oli löydettävissä esteitä. Taustalla keskusvallan ja kirkon yhteisenä tavoitteena oli saada avioliitot valvontaansa ja vähentää sukujen mahdollisuutta verkostoitua liittojen avulla. Aiemmin sukuyhteisöissä hyväksytty moniavioisuus kiellettiin lain myötä. Keskiaikaisen ajattelumallin mukaan mies oli perheen ja suvun pää. Vaikka säännösten mukaan myös nainen olisi voinut omistaa maata ja irtainta, mies kuitenkin käytännössä määräsi kaikesta omaisuudesta. Julkisissa asioissa aviomies toimi vaimonsa edusmiehenä, sillä naisten ei ollut sallittua vannoa valaa, joka oli keskeisin tapa ratkoa riitoja. Naista ei myöskään voitu julistaa rauhattomaksi. Miehellä oli oikeus ylläpitää kotonaan perhekuria, mutta oikeutta oli laissa rajoitettu. Liiasta kurituksesta saattoi saada sakkorangaistuksen. 1300-luvulta alkaen kruunu alkoi kirkon tavoin kerätä veroja, joita se tarvitsi teiden ja linnojen rakentamiseen sekä sotimiseen. Veroilla ylläpidetty oikeuslaitos antoi mahdollisuuden hakea oikaisua vääryyksiin sekä suojaa mielivaltaa vastaan. Kirkon ja kruunun verotus edellytti kuitenkin maanomistuksen tarkkaa määrittelemistä. Sen takia Suomessa toteutettiin sarkajako, jolloin yhteiset pellot jaettiin sarkoihin, joita osoitettiin kullekin talolle sen veroja vastaava määrä. Ulottamalla sääntelynsä koskemaan yhä laajenevassa määrin elämän kaikkia osa-alueita keskusvalta pyrki korostamaan asemaansa valtakunnan ylimpänä toimijana. Lähteet: Letto-Vanamo, Pia; Suomen oikeushistorian pääpiirteet, 1991 Aromaa, Vuokko; Suomen varhaishistorian aikakirja, 2004 Ekonen ja Matsinen; Forum Suomen esihistoriasta autonomian aikaan, 2005 KANSAINVÄLINEN HISTORIALLINEN KONTEKSTI (Hanna Riivari)
Ensimmäisissä kirjoitetuissa laeissa suvun ja perheen rooli on ollut vahva. Oikeuden kehitys ei kuitenkaan ole ollut samanaikaista. Oikeus on sidottuna aikaan ja paikkaan ja siksi esimerkiksi korkean kulttuurin ja pitkien rauhanjaksojen muinaisessa Egyptissä naisen asema oli vahva eikä naista alistettu edusmiehisyydelle, kun taas Euroopassa naisen asemaa alettiin kohentaa 1800-luvulla. Kirjoitettua oikeutta on ollut jo vuosituhansia, esim. muinaisessa Egyptissä ja Babyloniassa (Hammurabin laki n.1700eKr). Suomeen kirjoitettu oikeus tuli kuitenkin vasta 1100-luvulla ruotsalaisten kristinuskoon verhotun valloituksen myötä. Ruotsalaiset taas olivat omaksuneet sen kauppayhteyksien kautta Keski-Euroopasta. Mentäessä riittävästi ajassa taaksepäin, on jokaisessa yhteiskunnassa joskus vallinnut sukuyhteisön aika. Ensimmäiset kirjalliset lait ovat pitkälti tapaoikeuteen perustuvia, joten suvulla ja perheellä sekä niiden käyttämällä oikeudella on ollut keskeinen asema. Keskiaikaiset maanlait koskivat pääosin tapaoikeuksia, jotka kirjattiin suullisen perimätiedon rajallisen kapasiteetin vuoksi, mutta toisaalta vahvistuvan keskusvallan intressien myötä. Keskiajalla katolisen kirkon, väestön ollessa itsensä kontrolloimattomissa olevien voimien varassa sekä ristiretkien myötä, korkeaksi kasvanut asema sekä maallisen ylimystön valta näkyi laeissa mm. puuttumisena avioliittosäännöksiin sukuvallan heikentämiseksi. Kirjoitustaitoiset olivat pääosin kirkollisia ja maallisia ylimystöjä ja heidän olikin helppo lisätä lakeihin tapaoikeuden lisäksi omaa valta-asemaa korostavia säännöksiä sekä kerätä taloudellisia hyötyjä (osa sakkomaksuista kuninkaalle ja kirkolle). Kasvavaa keskusvallan otetta ja sukuvallan syrjäyttämistä kuvaa se, että Maunu Eerikinpojan maanlain (MEM) 1347 jälkeen säädettyyn Kuningas Kristoferin maanlakiin (1442) otettiin noin 80 % MEM:sta, ja muutettu osuus koski lähinnä kuninkaan ja kirkon vallan kasvattamiseen tähdänneitä säännöksiä. Euroopan lainsäädännössä oli yhtenäinen, tosin eriaikainen, trendi: ensimmäiset kirjoitetut lait perustuivat tapaoikeuteen, josta kehitys lähti keskusvallan kasvun myötä suvun ja perheen ulkopuolisen oikeudenkäytön sekä vahvistuvan kirkollis- ja kuninkaanvallan suuntaan mm. kriminalisoimalla uusia tekoja. Lähteet: Letto-Vanamo, Pia: Suomen oikeushistorian pääpiirteet, 1991 Letto-Vanamo, Pia: Oikeuden Eurooppa, 1995 Ulkuniemi Martti: Kristoferin Maanlaki 1442, 1978 Ylikangas, Heikki: Miksi oikeus muuttuu? 1983 Jukka Kekkosen luennot SAMANLAISIA ILMIÖITÄ MUUALLA, VERTAILU (Jaana Mikkola)
Euroopassa alettiin 1200-luvulla kirjata tapa- ja maalaisoikeutta nk. kompilaatioihin eli oikeuskirjoihin. Keskiajan Ruotsi-Suomessa näitä vastasivat maakuntalait. Samaan aikaan roomalainen oikeus alkoi vahvistua oikeustieteen synnyn myötä. Syrjäisen sijaintinsa vuoksi roomalaisen oikeuden vaikutteiden saapuminen Ruotsi-Suomeen vei vuosisatoja. Muuallakin Euroopassa roomalaisen oikeuden vaikutus oli myös vähäisempi silloin, kun se joutui kilpailemaan laajahkolla alueella sovellettujen tapaoikeusjärjestelmien kanssa. Näin oli esimerkiksi 1200-luvun Ranskassa, jossa sovellettiin Beaumanoirin teosta Coutumes de Beauvaisis tai Saksassa, jossa vastaavan kokoelman nimi oli Sachsenspiegel. Kuten Ruotsi-Suomen maakuntalakejakin, näitä eurooppalaisia kompilaatioita leimasi kasuistisuus. Lisäksi oli nähtävissä perheen suuri rooli. Oikeustavat sääntelivät ainoastaan sellaisia sosiaalisia suhteita, joita esiintyi yhteiskunnassa ennen 1200-lukua, eli perhesuhteita, maanomistusta ja perimystä. Keskiajan Euroopassa oikeus oli muodostunut erilaisista kerrostumista. Erona Ruotsi-Suomen maakuntalakeihin oli se, että eurooppalaiset kompilaatiot sisälsivät tapa- ja maalaisoikeuden lisäksi feodaalioikeutta ja myös hiukan kanonista oikeutta kirkon vallan vahvistumisen myötä. Niin maakuntalaeissa kuin eurooppalaisissa kompilaatioissakin, peräkkäisten sukupolvien harjoittamaa oikeutta kerättiin siis kirjoihin ja kansiin. Aiemmin vallinneen suku- ja heimoyhteiskunnan huonoja puolia pyrittiin saamaan kuriin kirjoitetulla lailla. Yksi suurimmista ongelmista oli sekä Euroopassa että Ruotsi-Suomessa käytössä ollut verikoston periaate. Pahimmillaan verikosto saattoi johtaa sukuvainoihin. Verikoston rajoittamiseksi kehitettiin sakko. Myös Euroopassa oli käytössä sakon kolmijako, eli osa sakosta kuului kuninkaalle, osa asianomistajalle ja osa oikeusyhteisölle tai feodaalijärjestelmäisessä Euroopassa lääninherralle vasallin menetyksestä. Lähteet: Robinson, Fergus, Gordon: European Legal History (2000) David, Jauffret-Spinosi: Nykyajan suuret oikeusjärjestelmät (1982) Strömholm: Länsimaisen oikeusajattelun historia (1989) SOVINTOMENETTELY (Milla Mustamäki)
Käräjäyhteisöllisessä oikeusprosessissa asianomistajien ja heidän sukujen valta oli suuri. Keskiajalla koko prosessin tarkoitus oli pikemminkin saavuttaa sovinto osapuolten välillä kuin totuuden selvittäminen. Oli yleistä, että riidat selvitettiin osapuolten välillä ilman käräjiä. Sovittelu saattoi myös tapahtua paikallisten luottamusmiesten, pitäjäintuomarien ja lautamiesten välityksellä. Jo alkanut kanteen käsittely voitiin myös keskeyttää viitaten osapuolten välillä saavutettuun sovintoon. Osapuolten välisellä sopimuksella rikoksesta voitiin myös tuomita lain edellyttämää vähäisempi rangaistus. Sovintoon pyrkimisestä keskiaikaisessa oikeuskäytännössä kielii myös se, että jutut tulivat vireille käräjillä yleensä vastaajan aloitteesta. Vastaaja tarjosi näin hyvitystään kantajalle. Katsottiin, että samoin kuin kantajan suvulla oli oikeus verikostoon, oli vastaajan suvulla oikeus tarjota kantajan suvulle hyvitystä tapahtuneesta. Sovintomenettelyllä pyrittiin yhteisöllisyyden puolustamiseen ja vihollisuuksien välttämiseen, sekä luonnollisesti verikoston välttämiseen. Sovintomenettelyn osana vastaaja maksoi kantajalle hyvityssakon tai vahingonkorvauksen luonteisen maksun. Vastaajan suku saattoi myös maksaa kantajan suvulle. Maakuntalakien aikana sovintomenettelyt olivat hyvin yleisiä, vaikka lait osittain rajoittivatkin sen käyttöä. Kustaa Vaasan ajoista 1500- luvulta lähtien pyrittiin vähentämään sukujen valintamahdollisuuksia. Tämä liittyy yleiseurooppalaiseen kontrollipolitiikan ankaroitumiseen. Tärkeimpiä säädöksiä tuolta ajalta ovat Erik XIV:n Patentti törkeistä rikoksista vuodelta 1563 ja Mooseksen lain reseptio 1500 ja 1600 lukujen taitteessa. Tämä johti kuolemanrangaistuksen käytön valtavaan kasvuun. Kuninkaanvallan vahvistuminen, ja sukuvallan heikkeneminen kesti kuitenkin varsin pitkään. Niinpä rikosten seuraamukset pystyttiin kuitenkin välttämään yksityisillä sopimuksilla 1600- luvun alkupuolelle asti. 1500- 1600- luvuilla käräjien pöytäkirjoista ei aina edes löydy viittauksia lainsäädäntöön. Kyse oli siis pikemminkin lainvastaisuudesta kuin laillisuudesta. Tässä vaiheessa laki ja käytäntö olivat siis etääntyneet toisistaan hyvin vahvasti. Suomen syrjäseuduilla sovintomenettely oli käytössä vielä 1800-luvulla. Lähteet: Pia Letto-Vanamo: Käräjäyhteisön oikeus VÄLITTÖMÄT SEURAUKSET (Anu Välimäki)
Keskiajalla ja sitä ennen suku ja perhe olivat yhteisöjä, joihin kuuluminen oli ajan ihmiselle välttämätöntä elämisen kannalta. Tämän vuoksi ne pystyivät määrittelemään normit, joita yhteisön jäsenten tuli noudattaa ja estivät normittoman tilan muodostumisen, vaikka keskusvalta ei sitä vielä pystynyt estämään. Vaikka keskiajalla väkivallan määrä oli huomattavasti korkeampi kuin myöhempinä vuosisatoina, ei väkivalta silti ollut silmitöntä ja säätelemätöntä. Mikäli elinehtoja, kuten ruokaa ja elintilaa oli riittävästi, perheet ja suvut saattoivat elää sovussa, mutta mikäli elinehdot olivat niukkoja, niistä syntyi kilpailua, joka lisäsi väkivaltaa. Suvun ja perheen merkitys keskiajan ihmiselle oli aivan erilainen, kuin mitä nykyään; ajatus itsenäisestä yksilöstä on syntynyt vasta myöhempinä vuosisatoina, sitä ennen oletettavasti ajateltiin yksilöä lähinnä vain osana yhteisöään, siis perhettään ja lähisukua. Näin ollen rikokset jotakuta kohtaan olivat rikos ja loukkaus tämän sukua kohtaan. Myös kunnialla oli keskiajalla huomattavampi suurempi merkitys kuin nykyään. Se, että joku oli rikoksella loukannut suvun kunniaa, edellytti kostoa. Säätelemättömänä kostot olisivat johtaneet sukusotiin, joka olisi ollut molemmille suvuille epäedullista, joten biologiset kuin taloudelliset motiivit ajoivat sukuja rajoittamaan kostoja, eihän haluttu heikentää sukua menettämällä miehiä verikoston uhreina, ja taloudellisesti pystyttiin hyötymään korvauksista, joita voitiin rikoksen tekijältä vaatia anteeksiantoa vastaan. Suvut sovittelivat rikoksia keskenään, usein jo ennen käräjille menoa. Korvauksilla, jotka saattoivat nousta hyvinkin suuriksi ja joiden maksamiseen saattoi tekijän lisäksi osallistua hänen sukunsa, korvattiin rikoksen seurauksia ja parannettiin sukujen välejä. Tällaisia välejä parantavia lahjuksia kutsuttiin tahtolahjoiksi. Myös rauhattomaksi tekemisellä estettiin koston kierrettä, tällöin suku sulki rikoksen tekijän pois joukostaan, eikä tarjonnut tälle enää suojelusta. Sukujen vahva asema mahdollisti myös suurien ja arvostettujen sukujen terrorin muita kohtaan. Ne pystyivät tarvittaessa kostamaan niitä vastaan tehdyt loukkaukset ja lisäksi vaikutusvaltaiset suvut saivat helpommin arvostettuja todistajia puolelleen ja vastaavasti heikomman suvun asema oli entistä heikompi, kun vastassa oli suuri suku, sillä tuskin kovinkaan moni halusi todistaa vahvaa ja kostoon pystyvää sukua vastaan. Vahvat suvut pystyivät jo pelkällä pelotteella saavuttamaan dominoivan aseman ja vaikuttamaan oikeuden ja vallan käyttöön. Suurten sukujen terroria kuvaa esimerkiksi se, että ainakin joidenkin tutkimusten mukaan 1600-luvulle asti väkivaltaisimpia olisivat olleet juuri ylä- ja keskiluokka. Lähteet: Letto-Vanamo Pia: Suomen oikeushistorian pääpiirteet, Sukuvallasta moderniin oikeuteen Ylikangas Heikki: Väkivallasta sanan valtaan, Suomalaista menneisyyttä keskiajalta nykypäivään Professori Jukka Kekkosen luentosarja Euroopan oikeushistoriaa kontrollipolitiikan historian kautta MAAKUNTALAKIEN PITKÄN AIKAVÄLIN SEURAUKSET (Maiju Ojala)
Sukujen intressit olivat määräävässä asemassa ruotsalaisessa keskiaikaisessa tapaoikeudessa, joka koottiin 1200 – 1300-luvuilla kirjalliseen muotoon niin sanotuiksi maakuntalaeiksi. Maakuntalakien vaikutus ulottui kuitenkin jopa satojen vuosien päähän niiden kirjalliseen asuun saattamisesta. Maakuntalait säilyttivät toissijaisen oikeuslähteen aseman 1600-luvun alkuun saakka. Yleisten lakien aukkoihin etsittiin tukea maakuntaoikeudesta. Testamenttausoikeus rajoitettiin kymmenesosaan perintömaasta. Normia lienee noudatettu aina vuoden 1686 testamenttisäännön antamiseen asti, eikä tämä sääntökään oleellisesti muuttanut sääntelyä. Lisäksi keskiaikana luotu perintöoikeus vaikutti vahvasti 1734-vuoden lakiin. Maakuntalakien lainsäädäntötekninen merkitys oli vahva. Vuoden 1734 laki jakautui maakuntalakien tapaan kaariin. Maakuntalaeissa oli muun muassa naimiskaari ja perintökaari perheeseen ja sukuun liittyen. Naimiskaari ja perintökaari olivat myös vuoden 1734 laissa. Lähteet: Ylikangas, Heikki; Miksi oikeus muuttuu?, 1983 Pihlajamäki, Heikki; Johdatus varhaismoderniin oikeushistoriaan, 2004 KESKEISET HENKILÖT (Lotta Niemelä)
Voimistuva keskusvalta alkoi puuttua voimakkaasti sukujen väliseen oikeuteen säätämällä rauhanvalalakeja sekä maakuntalakeja. Tarkoituksena oli rajoittaa sukujen kosto- ja sovinto-oikeutta. Birger Jaarli, joka hallitsi Ruotsia 1248-1266, antoi ensimmäiset rauhanvalan lait noin vuonna 1250. Niissä säädettiin mm. koti- ja naisrauhan rikkomisesta ankarat rangaistukset. Birger Jaarli uudisti myös perintölainsäädäntöä säätämällä tyttären oikeudesta perintöön. Birger Jaarlin poika Maunu Ladonlukko, joka hallitsi vuosina 1275-1290, vahvisti isänsä rauhanvalan lait vuonna 1280. Kuningas Birger Magnussonin hallintokaudella, 1290-1318, laadittiin luultavasti Uplannin maakuntalain kirjallinen versio holhoojahallituksen toimesta kuninkaan ollessa alaikäinen. Uplannin kolmen alueen maakuntakäräjät hyväksyivät esitetyn maakuntalain, jonka jälkeen kuningas vahvisti sen 2.1.1296. Uplannin lisäksi lakia sovellettiin myös Pohjois-Rodenissa. Maunu Eerikinpoika hallitsi vuosina 1319-1363. Hänen toimestaan Helsinglannin maakuntalaki saatettiin kirjalliseen muotoon noin vuonna 1320, eli varsin myöhään verrattuna muihin maakuntalakeihin. Kyseistä maakuntalakia oletetaan sovelletun myös Suomen alueella. Maunu Eerikinpojan maanlaki (MEML) valmistui 1347-1352 välisenä aikana. Sen tarkoituksena oli yhtenäistää maakuntalait. On huomattava, että lain nimi "maakuntalaki" on annettu vasta paljon myöhemmin sen säätämisen jälkeen. Lain merkitys onkin vanhemman oikeuden mukainen, eli "maakunnan laki". Vuoden 1442 kuningas Kristoferin maanlaki perustuu hyvin pitkälti Maunu Eerikinpojan maanlakiin. Esimerkiksi naimiskaari sekä perintökaari sisältää paljon suoraan MEML:ista otettua aineistoa. Lisäksi ne sisältävät lukuja mm. Itä-Götanmaan sekä Uplannin maakuntalaeista. Naimiskaaressa määritellään hyvin tarkkaan perheoikeudellisia asioita, koskien mm. kihlausta, myötäjäisiä ja huomenlahjaa. Keskusvalta pyrki siis jo hyvin varhain sääntelemään suvun ja perheen oikeuksia sekä velvollisuuksia. Lähteet: Letto-Vanamo, Pia: Käräjäyhteisön oikeus Ulkuniemi, Martti: Kuningas Kristoferin maanlaki vuodelta 1442