Olen muuttanut. Uusi osoite on retour.wordpress.com.
Hieman haikeana hän ilmoittaa
11.12.2007 klo 0:19
Teknisiä asioita
9.12.2007 klo 0:43 | maailman napa
Blogini täytyy muuttaa, paristakin syystä, ja olen tästä kovin harmissani. Olin niin tottunut tähän systeemiin ja ulkoasuun. Viimeistelen muuttoa vielä hieman, mutta ihan lähiaikoina on luvassa suuri uudelleenlanseeraus. Kerron sitten.
Ja muuten tänne kuuluu lähinnä joululoman odottelua. Olen retkahtanut jälleen pahasti Serranon perheeseen. Sarja ei pyöri täällä, mikä oli suuri pettymys. Mutta sitten latasin kaverin opastuksella koneelleni minkä lieneekään Helsingin yliopiston VPN-yhteyden, jonka tarkoitus on käsittääkseni mahdollistaa yliopiston maksullisten tietokantojen käyttö kotoa käsin. No, minulle se mahdollistaa kaikkien Ylen Areenan maarajoitteisten ohjelmien, kuten Serranon perheen, katselun Ruotsista käsin. Näppärää.
Huomenaamuna taas kohti Göteborgia. Pelataan Sävehofia vastaan, niitä jotka pelaavat Champions-liigassa. Ai kun kivaa.
Här är du allting
1.12.2007 klo 23:15 | maailman napa
Poden koti-ikävää. Olen hämmästynyt, ehdin jo luulla, etten koskaan Tukholmassa sairastuisi tähän tautiin. Samaan aikaan iski vielä joku ihme syysmasennus, ja olen ollut melko toimintakyvytön koko viikon. Onneksi on treenit, joihin on pakko mennä ja joissa unohtaa kaiken hetkeksi. Eilen ei ollut treenejä, ja kävin ulkona ainoastaan ostamassa kaupasta 400 g irtokarkkia. (25 minuutissa meni pussi, olen taas kehittynyt.)
Tänään alensin tavoitetasoa. En enää yrittänytkään saada kirjoitettua ryhmätyötä (pornokuvien intersektionaalinen analyysi, ääh) tai kolumnia (ei aihetta). Kävin lenkillä tihkusateessa ja mudassa. Ihme kyllä, siitä sai energiaa.
Sitten matkustin yksin pendeltågilla Tumbaan kuuntelemaan ihanaa Anna Järvistä. Sillä oli keikka jossakin kunnan taidehallissa kello kuudelta. Ajattelin että mikäpä siinä, ei se ainakaan pahenna asioita.
Jotenkin ihmeellisesti löysin taidehallin, vaikka en ollut viitsinyt edes karttaa katsoa. Siellä oli mummoja, lapsiperheitä ja hippejä suloisessa sekamelskassa. Kioskissa myytiin ekologisia sämpylöitä ja luomupunkkua. Kaupan päällisiksi ehdin kuulla myös edellisen esiintyjän, jonka nimi olikin kuulostanut jotenkin tutulta. En kuitenkaan yhdistänyt nimeä Suomeen, joten yllätys oli suuri, kun tämä Islaja alkoi laulaa suomeksi. Mukavaa.
Näin Annan ennen keikkaa, ja koska haastattelin sitä vähän aikaa sitten, menin moikkaamaan. Vaihdoimme kuulumisia ja kerroin, että olen koti-ikävissäni. Se neuvoi muuttamaan äkkiä takaisin, ennen kuin on liian myöhäistä.
Keikka oli mahtava, vaikka puitteet olivatkin vähän eksoottiset. Anna lauloi Helsingin ja omisti sen "suomalaisille vieraillemme". Och jag läntar redan har redan hemlängtan / Helsinki tule mut hakemaan tule, nyt mennään
Jos joskus, niin nyt osuivat sanat kohdalleen.
Monenlaista
28.11.2007 klo 1:34 | maailma
Perjantaiaamuna laskeuduin Pariisiin ja erinäisten metromatkojen jälkeen jatkoin junalla kohti Clermont-Ferrandia. Junassa oli joka puolella kylttejä, joissa muistutettiin, että matkatavaroissa pitää olla selvästi näkyvillä omistajan nimi. Muuten ne katsotaan hylätyiksi. Ah, Ranskan keinot terrorismia vastaan. No, kyllä ne lentokentällä riisuivat minulta takin, vyön ja kengät ja kopeloivat kunnolla. Parin vuoden päästä lentomatkustajat joutuvat varmaan suolihuuhteluun ennen kuin pääsevät koneeseen.
Perjantai-iltapäivä vierähti junassa. Luin viikkolehti Le Pointia. Sen miesvaltaisuus kävi pitkän tauon jälkeen pahasti silmään. Ärsyynnyin niin, että suoritin kvantitatiivisen tutkimuksen (jolla laadukkaassa koulussani voisi jopa läpäistä jonkun tutkimuskurssin). Lehdessä oli 176 ihmistä tai ihmisiä esittävää kuvaa. Niistä 126:ssa oli pelkästään miehiä. 17:ssä kuvassa oli pelkästään naisia, ja 33:ssa kuvassa sekä naisia että miehiä. Way to go.
Lauantaina söimme illallista kotosalla. Laskujeni mukaan join yhden gintonicin aperitiiviksi, noin puoli pulloa viinejä ruuan kanssa ja yhden shotin jotain makeaa digestiiviksi. Illallisen jälkeen isäntä sanoi minulle: "Voit lainata autoani, jos haluat lähteä ulos."
Sunnuntaina aamupäivällä ajelimme ympäri vajaan 20 000 asukkaan Riomia etsien aukiolevaa kahvilaa tai baaria. Ainoastaan leipomoissa oli valot. Vartin ajelun jälkeen vihdoin löytyi: entisen lukioni oppilaiden kantapaikka, minullekin varsin tuttu vuosikymmenen takaa. Ei mikään viihtyisä fika, kuten Ruotsissa sanottaisiin. Ranskassa ei ole kahviloita, ei edes baareja, joiden sisustukseen olisi panostettu. Kun avasin tämän räkälän oven, päälleni pölähti kammottava savupilvi ja kymmenkunta miehen päätä kääntyi tuijottamaan suuntaani. French gaze. Vihaan sitä tuijotusta. Se on niin häpeilemätön ja avoin, mukamas täysin oikeutettu. Vihaan myös sitä, että minä – samoin kuin kaikki muutkin naiset – vastaan siihen yleensä kääntämällä katseeni pois tai teeskentelemällä etten huomaa. Joskus se ärsyttää niin paljon, että tuijotan vihaisena takaisin, mutta ei sanomani silti mene perille. Miten se voisikaan mennä, nehän ovat koko ikänsä tuijottaneet naisia samalla tavalla. Arvioivasti, omistavasti, alistavasti. Jos nyt joku friikki suomalainen joskus yrittää viestiä jotain tasa-arvohömppää katseellaan, ne kohauttavat korkeintaan harteitaan ja siirtyvät seuraavaan.
Sunnuntai-iltana matkustin takaisin Pariisiin ja yövyin rakkaan ystäväni luona, dans le cinquième. Ystäväni aloittelee toimittajan uraa ja raataa harjoittelijana muotilehdessä. Lehden päätoimittaja on huvittavasti täydellinen jäljitelmä paholaisesta joka pukeutuu Pradaan. Päätoimittajalla on ollut vuoden aikana kolme eri assistenttia, joille hän soittelee Milanosta keskellä yötä ja tahtoo vaihtaa hotellia. Jännittävää tuo muotijournalismi. Ystäväni on harjoitellut muuallakin ja kertoi mielenkiintoisia seikkoja Ranskan lehdistökäytännöistä. Heti jos kysyy kriittisen kysymyksen joltakin virkamieheltä, haastateltava tahtoo tietää kysyjän pressikortin numeron.
Maanantaiaamuna luin unisena Le Figaroa Roissyn lentokentällä. Siinä oli artikkeli englanniksi laulavista ranskalaisyhtyeistä: Pourquoi ces Français chantent en anglais. Siihen oli toden totta kerätty kaikki vähänkin vakavasti otettavat englanniksi laulavat ranskalaisyhtyeet, ja niitä oli alle kymmenen. En ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, etteivät ranskalaiset laula englanniksi. Mutta sehän on tietenkin ihan luonnollista. Figaron nettisivuilla on aiheesta keskustelua, joka on muille kuin ranskan- tai englanninkielisille hämmentävää luettavaa. "Jos pystyy hylkäämään oman äidinkielensä, se tarkoittaa että on todella vakava identiteettiongelma", kirjoittaa nimimerkki Nicolas, ja valtaosa keskustelijoista on samoilla linjoilla. Taitaa olla aika paljon "vakavia identiteettiongelmia" tuolla popmusiikkimaailmassa.
So typical of
22.11.2007 klo 17:23 | maailma
À la dernière minute, sanoisin. Viime hetkellä alkaa näyttää siltä, että ehkä joku ranskalainen veturinkuljettaja viekin minut huomenna Pariisista Clermontiin. En tosin ihan uskalla nuolaista vielä.
Manasin ranskalaista sekasortoa ranskalaiselle ystävälleni sähköpostissa. Hän vastasi kuten aina ennenkin: "Olemme kapinallinen kansa. Aina jotain on pielessä." Myös Clermontin-perheeni naureskeli puhelimessa, että älä nyt vielä kiihdy, katsotaan ihan rauhassa, tai soita Sarkolle, hehheh. Ei merkkiäkään ärsyyntymisestä. Ja minä saan raivarit, jos tunnelbana on yli kaksi minuuttia myöhässä.
Näin se menee. Voin haukkua ystävälleni Ranskaa ja ranskalaisia miten paljon tahansa, ja hän todennäköisesti nyökyttelee jokaiselle epäkohdalle. Paitsi kun puhutaan lakoista. Silloin hänen leukansa nousee pystyyn ja ääni kiihtyy. Lakoistaan ne ovat ylpeitä. "Ainakin me ilmaisemme mielipiteemme, me emme alistu", ystäväni sanoo. Totta. En ole koskaan viitsinyt selittää ranskalaisille, mikä ero on suomalaisella laittomalla ja laillisella lakolla. Se kuulostaisi ranskalaisessa kontekstissa aivan hävettävän nössöltä.
Silti en ihan ymmärrä, miksi ranskalaiset eivät ilmaisseet mielipidettään esimerkiksi eläkeuudistuksesta jo kevään presidentinvaaleissa.
Anyway. Kävin tänään optimistisesti ostamassa tuliaisia. Ennen ostosreissua tuli identiteettikriisi: Minun pitäisi ostaa jotain tyypillistä ruotsalaista, jotain mikä muistuttaisi Ruotsista. Ei Suomesta.
Syntyi pohjoismainen identiteetti. Ostin piparkakkuja, glögiä, (norjalaista) lohta ja suklaata. Samoja asioita, joita olen raahannut sinne jo vuosikaudet Suomesta. Suklaan merkki vain vaihtui Marabouksi.
(Loppukevennys: Ruokakaupan glögissä oli 2,2 % alkoholia. Kassa kysyi minulta paperit.)