Runoilija rakentaa kielten pirstoista
12.11.2007 klo 2:30 | ·Ersä ja moksa, mordvalaiset Kirjallisuus Alkukoti 8 (2006)
Ville Ropponen
Sergej Zavjalov, runoilija, latinisti ja antiikin kirjallisuuden tuntija syntyi vuonna 1960 Leningradin lähellä Tsarskoje Selossa. Zavjalovin vanhemmat olivat muuttaneet Mordoviasta – silti mordvalaisuudesta ei kotona puhuttu. Perestroikan myötä Zavjalov kiinnostui mordvalaisista juuristaan, alkoi käydä vanhempiensa kotikylässä Mordoviassa, opetella isiensä kieltä ja perinnettä. Hän rakensi itselleen mordvalaisen identiteetin ja sanoo löytäneensä sen myötä taiteellisen olemuksensa. Nykyisin Zavjalov asuu Helsingissä. Hänen uusimmissa runoissaan voi aavistella vihjauksia muun muassa Sibeliukseen ja Gallen-Kallelaan.
Avantgardistinen tyyli ja muinaisaikainen materiaali törmäävät Zavjalovilla. Runoilija asemoituu kielten ja kulttuurien välimaastoon. Ensimmäisenä Venäjällä Zavjalov nostaa esiin jälkikolonialistisen ongelmakentän muistuttamalla venäläiseen kulttuuriin pesiytyneestä hierarkkisuudesta ja epädemokraattisuudesta, joka tekee suomalais-ugrilaisen "toisen" näkymättömäksi. Runoilija kääntyy kulttuurisen syrjäytetyn puoleen. Kaksikielisyys ja vähemmistökansallisuus merkitsevät luovaa periaatetta ja myös raikasta uutta alkua kulttuurissa.
Runoissaan Zavjalov hakee säilyneitä merkkejä suomalais-ugrilaisuudesta. Kuten Otto Mannisella myös Zavjalovilla ugrilaisuus ja antiikki lyövät kättä. Zavjalov käyttää runoissaan klassisen runouden aiheita ja napsii ideoita myös puolalaisesta sankarirunoudesta ja venäläisestä kansallisromantiikasta.
Romanssi ”inäzor Tyštan Rava-virralla” muuntaa ainekset suomalais-ugrilaiseksi herooiseksi runoudeksi – kieli poskessa. Zavjalovin usein sarjallisen runouden maisemina ovat Saransk, Moskova, Pietari, Baltia, Suomi ja antiikin Kreikka.
Runosarjassa "Ersän ja mokšan tuohikirjeitä" venäjä on miehittäjä- ja raiskaajakieli. Sarja on teksti-installaatio, jossa venäjä törmää mordvan pirstaleisiin. Mordvalaisen identiteetin riisto ja särkyminen, kielen ja muistin tuho kuvataan käyttämällä murteellista ja väänneltyä venäjää. Soinnikkaisiin mordvalaisen kansanrunon säkeisiin liittyvät niiden puolittaiset käännökset venäjäksi. Zavjalovin mukaan hänen runonsa ovat muodoltaan postmodernistisia, mutta sisällöltään modernistisia: "tuohikirjeet" noudattavat postmodernismia – löytyy ironiaa, merkityksen luhistumista, katkoksia ja mielettöminä törröttäviä muodon rankoja; modernismia lienee se, että teksti välttää nihilismiä ja ilmaisee vanhanaikaista vilpitöntä tragediaa. Surulauluksi helähtää esimerkiksi runo ”Saranskissa”.
Zavjalovin ensimmäiset runot ilmestyivät Leningradin maanalaisissa monistetuissa kirjallisuuslehdissä "Predlog" 1985 ja "Obvodnoi kanal" 1986. Vapaamittainen runo, epätavallinen säkeistömuoto ja rivejä hajottavat tauot kiinnittivät jo silloin huomiota. Zavjalovin lyriikassa runopuhe hajaantuu ja varisee muruiksi. Joskus runoilija jäljittelee muinaisten käsikirjoitusten katkelmia ja rekonstruktioita. Muodon hajottaminen ei ilmennä nihilismiä, vaan pyrkii luomaan myönteistä uutta.
Zavjalov on saanut Venäjän huomattavimman nykyrunouden tunnustuksen, Andrei Belyi-palkinnon.
Näytteitä Sergei Zavjalovin runoudesta (suomennokset Jukka Mallinen):
Kommentoi
Erota kappaleet kahdella rivinvaihdolla.