Alkukoti

Helen Kõmmus

Kolme viikkoa on liian lyhyt aika, jotta siinä ehtisi perusteellisesti oppia tuntemaan toista maata ja sen kansaa. Siinä ehtii kuitenkin päästä hiukan jyvälle kaukaisena pidetystä, mutta paikan päällä yllättävän läheiseksi osoittautuvasta kielisukulaisten kulttuurista. Unohdan nyt kaiken kirjaviisauden ja yleisesti tunnetut totuudet ja jaan kanssanne virolaisin silmin ja korvin kokemani udmurttilaisen kyläelämän vuonna 2005.

Kaupungissa

Elokuu on Udmurtiassa kuiva ja kuuma, varsinkin kaupungeissa, jotka parhaasta loma-ajasta huolimatta olivat tupaten täynnä ihmisiä. Tutustumiseni maahan alkoikin pääkaupungista Iževskistä, udmurtiksi Ižkarista. Olin tullut kuukaudeksi Udmurtian valtionyliopiston Udmurttilaisen filologian tiedekunnan järjestämälle kielen ja kansanperinteen kurssille.

Kurssista sukeutui Baabelin veroinen kielten sekamelska. Tusinan verran kielistä kiinnostuneita opiskelijoita oli saapunut eri puolilta Eurooppaa: neljä Unkarista, kolme Suomesta, kaksi Saksasta, kaksi Italiasta ja yksi eli minä Virosta. Siinä missä oppitunneilla käytettyjen kielten paljous sai pään pyörälle, iltaisin asuntolassa kaikki kielirajat hävisivät. Nuorten fennougristien mieluisimmaksi yhteiskieleksi muodostui unkari. Lahjakkaiden filologien seurassa kukin saattoi halutessaan ilmaista ajatuksensa vaikka äidinkielelläänkin. Ehdimme yhdessä opiskella uutterasti, jakaa iloja ja suruja mutta toki myös juhlia. Kurssin lopussa oli erilaisista kulttuureista tulleista nuorista muodostunut hyvin yhteensopiva porukka.

Folkloristina olin matkustanut Udmurtiaan siinä toivossa, että kohtaisin kylissä paikallisen lauluperinteen tuntijoita. Niinpä ensimmäiset kurssin järjestäjiltä saamani uutiset hieman jäähdyttivät intoani: kielikurssi oli sittenkin päätetty pitää kaupungissa eikä kylässä, niin kuin alun perin oli ollut tarkoitus. Syynä oli, että kaavaillun majoituspaikkamme, kyläkoulun, liesi oli hajonnut. Uutinen harmitti, sillä edellisen vuoden kurssilaisten kokemusten perusteella tiesin, ettei Udmurtian pääkaupungissa udmurtin kielellä ole kummoistakaan jalansijaa. 120 000 asukkaan Ižkarissa asuu udmurtteja kuulemma arviolta 10 prosenttia. Tuoreimman väestölaskennan mukaan enemmistö 640 000 hengen valtaosin udmurtinkielisestä kantaväestöstä asuu etäämmällä kaupungeista, suuremmissa ja pienemmissä kylissä.

Järjestäjät löysivät tilanteeseen parhaan mahdollisen ratkaisun. Maanantaista perjantaihin opiskeltiin intensiivisesti kaupungissa, ja viikonloppuisin matkustettiin kyliin harjoittelemaan. Udmurttilaisen filologian tiedekunnan kunniaksi on sanottava, että he tekivät kurssin onnistumisen eteen kaiken voitavansa. Meitä opettivat kokeneet ja hyvät opettajat. Aamupäivisin oli kielitunteja, iltapäivisin käytännön folkloreopetusta. Jo ensimmäisen viikon lopussa maalle mentäessä kykeni monikin vasta-alkaja keskustelemaan jokapäiväisistä aiheista ja hyräilemään tunnilla opittuja lauluja kyläjuhlassa. Iltapäivien tutustumisretket ja -iltojen kulttuuriohjelmat olivat hyvin suunniteltuja. Saimme monipuolisia elämyksiä ja kokemuksia niin kaupungin kuin maaseudunkin kulttuurista. Samoin auttoi opettajien ja järjestäjien kärsivällisyys ja tuki länsimaitten vapaaseen elämäntapaan tottuneita nuoria sopeutumaan kaupungissa ja yliopistossa vallitsevaan järjestykseen ja virallisten paperien paljouteen.

Oli yllättävän vaikeaa löytää Udmurtian pääkaupungista udmurtinkielistä kirjallisuutta. Kaupungin suurimmassa kirjakaupassa leviteltiin käsiä. Udmurtinkielisten kirjojen hylly oli yllättävän tyhjä. Mutta Udmurtian tiedeakatemian pienen kirjapuodin valikoima oli ruhtinaallinen. Ilahduin kovasti löytäessäni sieltä etnomusikologi Irina Nurijevan koostaman sarjan udmurttilaisia kansanlauluja. Hinnat sopivat opiskelijankin kukkarolle. Pieni udmurttilais-venäläinen sanakirja maksoi vain 16 ruplaa. Siitä tuli korvaamaton apulainen niin oppitunneilla kuin kylissäkin. Lisäksi se oli paras lahja, minkä saatoin antaa virolaisille ystävilleni Udmurtian-tuliaisiksi.

Kylässä

Perjantai-iltapäivisin matkustimme kyliin vierailemaan Ižkarissa opiskelevien nuorten perheissä. Ensimmäisenä viikonloppuna koin todellisen maaseutuelämyksen. Päädyin erääseen eteläudmurtialaiseen kyläkeskukseen, jossa minusta huolehtivat nuori filologian opiskelija, hänen pikkusiskonsa sekä heidän opettajavanhempansa. Olin hyvin kiitollinen perheelle, joka ei muuttanut takiani jokapäiväistä elämänrytmiään. Aamuvarhain emäntä ja nuorempi tytär kiiruhtivat paimentamaan kylän karjaa. Vanhempi tytär laittoi perheelle aamiaista, isäntä pätki sahapukilla lautoja ja rakensi uutta keittiötä. Minä nautin vapaapäivästä pihalla kanoja syöttäen ja udmurtin oppikirjaa selaillen. Onneksi minun ei annettu jättäytyä koko ajaksi tarkkailijan rooliin. Puolenpäivän aikaan vein yhdessä perheen kanssa ruokaa paimenessaolijoille.

Mieleeni nousivat lapsuusajan Hiidenmaan kolhoosilaitumet, jossa isovanhempien kanssa lehmiä paimentaessa olin juossut jalkani rakoille metsään säntäilevien mullikoiden perässä. Etelä-Udmurtian maisemat olivat tasaisiin heinämaihin tottuneen hiidenmaalaisen silmissä vaihtelevia ja jännittäviä. Aaltoilevat kummut ja syvät laaksot, kauempana sinertävät sankat metsät, paljon ilmaa ja avaruutta. Karjan kotiinpaluu oli mukaan lähtemisen arvoista. Jokainen emäntä oli portilla omia eläimiään vastassa: kuka kutsui eläimiä, kuka puheli tien poikki naapurin kanssa. Nautojen kellot kalkattivat, tie pölysi ja tömisi ja ilma liikkui eläinten äänistä. Kaikkialla kuului vain udmurtin kieltä.

Pel´n´an´ ja perepetš –

korvaleipää ja kaalipiirakkaa

Yksi ensimmäisistä oppimistani udmurtin sanoista oli perepetš. Siihen sanaan yhdistyi hyvän kaalipiirakan maku ja udmurttilaiselle keittiölle niin luonteenomainen ja kodikas pyhäisen leipomisen tuoksu. Perepetšit olivat se ruoka, mitä kylään kuin kylään mennessä ensimmäiseksi tarjottiin. Vieraita laululla, piirailla ja kotona keitetyllä kumyška-viinalla tervehtimään tulleet naiset punaruutuisissa kansanpuvuissaan ja lukemattomista kolikoista valmistetuissa komeissa rintakoruissaan sekä säkkipilliä soittavat vakavat miehet olivat hyvin kunnioitusta herättäviä, mutta samalla kuin vanhoja tuttuja. Oli kuin olisi sattunut setukaiskylään. Kiinnostuneena huomasin, että tervehdyslaulun säveleen improvisoitiin joka paikassa uudet sanat. Leivonnaisten laajasta valikoimasta ja kumyškasta ei hevillä selvinnyt. Vieraan yrittäessä vältellä terveysryyppyä totesi isän-täväki elämänkokemuksen suomalla oveluudella: ”Pakko ei ole kenenkään, mutta joka pitää arvossa, se ottaa.”

Kylässä tarjotut aamiaiset olivat runsaita ja ravitsevia. Emäntä toi oitis pöytään niin tukevan kanakeiton kuin kukkuraisen liha- ja kalavadinkin sekä nosti vielä eteemme paksuja taban'eja, täytettyjä pannukakkuja. Joka ateria oli kuin tapahtuma, josta nautittiin yhdessä kaikessa rauhassa. Se mitä nyt Virossa kovin kaipaan ovat hyvät kotikeittiössä valmistetut pelmeenit, udmurtiksi pel'n'an', mikä sananmukaisesti käännettynä tarkoittaa korva-leipää. Niistä emännät olivat syystäkin ylpeitä. Heidän vakaan käsityksensä mukaan kyseessä oli udmurttikylästä alkunsa saanut ruoka, josta sittemmin on tullut tunnettu ja arvostettu koko maailmassa. Oli miten oli, tämä matka teki minusta udmurttilaisen keittotaidon suuren ystävän.

Äidinkieli

Udmurtit ovat hyvin vieraanvaraista ja kohteliasta kansaa. Heidän auliutensa saattoi välillä neuvottomaksikin. Eräässä kodissa Pohjois-Udmurtiassa isäntäväki puhui minun arvioni mukaan sujuvaa udmurttia keskenään, mutta heti huomattuaan vieraiden ymmärtävän venäjää paremmin kuin heidän äidinkieltään he ryhtyivät puhumaan kanssamme venäjää. Huolimatta uutterista yrityksistämme mongertaa udmurttia meille vastattiin johdonmukaisesti venäjäksi. Aluksi olimme hämmentyneitä ja arvelimme kankean ääntämisemme ja suppean sanavarastomme raastavan äidinkielisten korvia. Ajan myötä tajusimme kaiken takana olevan udmurttien kohteliaisuuden. Eräässä keskustelussa kävikin ilmi, että he eivät halunneet vaivata meitä tyrkyttämällä vaikeana pitämäänsä udmurttia, venäjä kun mahdollistaisi tietojen nopeamman välityksen ja näin saisimme tietää enemmän heidän elämästään. Tämä oli tietyllä tapaa tottakin. Kaikki tapaamamme udmurtit osasivat hyvin venäjää, eivätkä aina virheettömästi äidinkieltään. Sujuvaa venäjäntaitoa pidettiin hyvän koulutuksen ja menestyksen merkkinä. Luonnollisesti isäntäväkemme halusi esitellä meille elämänsä ja kulttuurinsa parhaita puolia.

Eräissä kyläjuhlissa paikallinen mies halusi lyhyen udmurtinkielisen keskustelun jälkeen tietää mistä paikallisesta suurkaupungista olen kotoisin, kun olen udmurtin kielen niin pahasti unohtanut. Pidin kysymystä ensin pilana, mutta maalla ja kaupungissa vietettyjen viikkojen jälkeen aloin tajuta, etteivät äidinkielensä kadottaneet udmurtit ole omalla maallaan harvinaisia. Monet nuoret ovat oppineet vanhempiensa kielen vasta aikuisina yliopistossa. On kuulemma tavallista, että kouluttautuneet udmurtit puhuvat kotona lastensa kanssa venäjää. Heidän mielestään se auttaa nuorta pärjäämään paremmin elämässä. Venäjän kieli ja kulttuuri ovat edelleen suosittuja, sillä niihin yhdistyvät niin taloudellinen kuin muukin hyvä sekä parempi tulevaisuus. Ei ihmisiä voi moittia siitä, että he toivovat lapsilleen helpompaa elämää kuin heillä itsellään on ollut. Pani se silti vakavasti ajattelemaan.

Niin kauan kuin laulusi elää, niin kauan elää kyläsi

Udmurtiassa ollessani siellä järjestettiin etnofuturistinen Artana (’puupino’) -festivaali. Se oli jo kymmenes suomalais-ugrilaista kansankulttuuria ja nykypäivää yhdistävä kansainvälinen suurtapahtuma, johon osallistui udmurtteja, komeja, ersäläisiä, virolaisia, suomalaisia, unkarilaisia ja yllätysvieraina myös italialaisia. Festivaalin ansiosta sain osallistua useisiin eri paikoissa pidettyihin vaikuttaviin kyläpitoihin.

Kuljeksiessani punaraitaisessa kansallispuvun hameessani pitkin kylää sattui usein, että udmurttitädit kaappasivat minut käsipuoleensa ja tiedustelivat, kuinka meillä elämä sujuu siellä Lännessä, kylmän meren rannoilla. Suurista juhlista mieleeni jäivätkin kirkkaimmin ja selvimmin näiltä aidoilta maalaismummoilta kesäisellä kylänraitilla kuulemani jutut entisaikojen kukoistavasta kylästä ja nyt kaupunkiin muuttaneiden lasten uudesta ja nykyaikaisesta elämästä. Yhteiset vauhdikkaat laulut saivat iäkkäidenkin tätien jalat naputtamaan. Kylissä vietettyjen päivien aikana sain tehtyä useita kiinnostavia tallenteita sukukansan lauluista ja soitosta. Nyt kotona noita nauhoja kuunnellessani alan ymmärtää paremmin myös virolaisten ja setukaisten lauluperinteen juuria.

Kaupunkilaistunut nuorempi sukupolvi tuli ja lähti yhtä matkaa meidän kanssamme. Kuka oli tullut välillä katsomaan vanhempiaan, kuka hakemaan perunoita isoäidiltä. Äidit ja isoäidit jäivät alakuloisesti vilkuttamaan tyhjine piirakkavateineen ja kumyška-pulloineen. ”Onhan kaupungissa helpompi elää”, huokasi mummo, joka kuitenkin oli pakannut kylässä käyneille tyttärenlapsille mukaan hyvää jos jonkinlaista ja nyt kiiruhti kotiin hoitamaan eläimiään.

Kuitenkin juuri tässä kylässä näin ja tunsin sen aidon Udmurtian, josta en kaupungissa ollut mitään aavistanutkaan. En nähnyt köyhyyttä tai huolia, joita paikalliset häpeissään olivat jo etukäteen pyydelleet anteeksi. Näin elämäniloisia ihmisiä luonnollisessa asuinympäristössään, perheen ja ystävien seurassa. Udmurttikylässä saattoi tuntea sellaista yhteisön yhteenkuuluvuutta, mitä harvoin olen muualla kokenut. Kaikki olivat sidoksissa toisiinsa. Kylissä ihmiset tiesivät keitä ovat ja mitkä ovat heidän velvollisuutensa niin itseään kuin toisiaan kohtaan. Miehet eivät olleet unohtaneet puutyötaitoa eivätkä naiset hyvän leivän leipomista. Talojen ikkunapuiden ja portinkoristeiden puuleikkaukset olivat sekä mestarillisia että persoonallisia käsityötaidonnäytteitä. Kotien pitopöydät notkuivat, ja keittiöstä kannettiin vapautuneelle pöydännurkalle aina uusia herkkuja. Henkäisin ihastuksesta nähdessäni 20-vuotiaan udmurttitytön omin käsin ompeleman kansantyyliä mukailevan asun. Samaan aikaan tyttö ihmetteli, miksi halusin viettää vapaa-aikaani kylässä: ”Eihän meillä ole kunnon diskoakaan!”

Eräs udmurttitoimittaja kysyi minulta haastattelun päätteeksi mitä toivoisin hänen kansansa nuorille. Olen pohtinut sitä vielä jälkeenpäinkin. Mitä toivoisin sille nuorelle käsityömestarille, joka tuntui odottavan elämältä jotain aivan muuta, kuin mikä hänen osakseen oli tullut? Uskoa itseenne tahdon toivottaa teille kaikille! Udmurteilla on syytä olla ylpeitä vanhoista kylistään. Perinteisillä asuinsijoillaan elävät, esivanhempien tavoista kiinni pitävät suuret suvut ovat moninverroin rikkaampia kuin koko kaupungistunut läntinen kulttuuri, jossa tavalliset ihmiset eivät enää tiedä mistä ovat kotoisin eivätkä osaa luoda mitään omilla käsillään. Työtä ja murheita on jokaisen ihmisen elämässä, elipä tämä sitten maalla tai kaupungissa, idässä tai lännessä. Mutta järkevintä ja elämäniloisinta oman arkielämän kanssa toimeentulemista näin juuri Udmurtian kylissä. Siellä väki osaa tehdä kunnolla työtä ja myös juhlia sydämestään. Minä uskon, että niin kauan kuin udmurttikylä vielä tuntee esivanhempiensa laulut, on Udmurtia elossa.

Suomennos Outi Pynnönen